Luku 1
(Opas pysähtyy ryhmän kanssa puiston reunalle, ottaa rennosti asennon ja viittoo kädellään ympäröivää vehreyttä.)
No niin, hyvät matkalaiset, pysähdytään tähän hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja hengittäkää syvään. Tuoksuuko täällä havunneulaset ja kostea multa? Kuulutteko, miten kaupungin melu vaimenee ja korvalle jää vain tuulen humina puunlatvoissa ja lasten kaukainen nauru? Tervetuloa Filpus-puistoon. Tämä ei ole vain paikka, jossa lapset kuluttavat kenkiään, vaan tämä on portti johonkin aivan muuhun. Me seisomme tässä vehreän keitaan keskellä, missä luonto ja mielikuvitus kietoutuvat yhteen. Täällä aika tuntuu hidastuvan, ja vaikka olemme keskellä nykypäivää, tuntuu kuin astuisimme tilaan, jossa aikuisuus on vain kaukainen muisto ja uteliaisuus on ainoa oikea kompassi.
Mutta jos katsomme tätä paikkaa historian silmin, niin meidän on ymmärrettävä, mitä tällaisilla viheralueilla on ollut merkitystä kaupunkikuvalle. Ennen kuin täältä tuli leikkipuisto, nämä metsäiset kolkat olivat osa sitä alkuperäistä, villiä luontoa, joka kerran peitti koko tämän seudun. Kun kaupunki alkoi kasvaa ja kivitalot nousivat, nämä pienet metsäsaarekkeet jäivät jäljelle hengähdyspaikoiksi. Ne olivat kaupunkilaisten pakopaikkoja, paikkoja, joissa voi tuntea saman yhteyden maahan kuin esi-isämme tuhansia vuosia sitten. Filpuksen kaltaiset puistot on suunniteltu tarkoituksella niin, että ne eivät olisi vain tasaisia nurmikoita, vaan ne jäljittelevät luonnon omaa kaaosta. Se on ollut tietoinen valinta: antaa lapselle tilaa kohdata epätasaisuudet, kiipeillä ja kokeilla rajojaan. Se on jatkumoa sille suomalaiselle perinteelle, jossa lapsuus on aina kulkenut käsi kädessä metsän kanssa, olipa kyseessä sitten syvän korven tai kaupungin puiston reuna.
Tässä kohtaa on kuitenkin jotain, mitä ei löydä virallisista kaupunkisuunnitelmista tai historiakirjoista. Sanotaan nimittäin, että Filpuksen syvimmät kolkat kätkevät sisäänsä pienen salaisuuden. Vanhat paikalliset kuiskaavat, että puiston puut eivät ole täällä vain koristeena, vaan ne toimivat vartijoina. Tarinan mukaan täällä on joskus asunut näkymättömiä metsänhenkiä, jotka ovat jääneet kaupungin kasvaessa vangiksi näihin puunsiimeksiin. Ne eivät ole pelottavia, vaan pikemminkin ilkikurisia. Sanotaan, että jos lapsi löytää puistosta aivan oikean kiven tai oksan, hän voi kuulla metsän kuiskaavan hänelle salaisuuksia, joita aikuiset eivät enää pysty ymmärtämään. Se on se myytti, joka tekee Filpuksesta erityisen; se ei ole vain puisto, vaan elävä organismi, joka reagoi siihen, kuka sitä vierailee ja millaisella sydämellä täällä liikkuu.
Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme puiston sisälle, pyydän teitä yhtä asiaa. Älkää vain kävelköne polkuja pitkin, vaan katsokaa ylöspäin latvuksiin ja kurottakaa hieman sivuun. Etsikää se kohta, jossa luonto tuntuu puhuvan teille. Kokeilkaa, miltä puun kuori tuntuu sormenpäissä tai miltä tuntuu astua pehmeään sammaleeseen. Annakaa itsenne hämmentyä ja ihmetellä, aivan kuten täällä jokainen lapsi tekee. Filpus ei vaadi meiltä mitään muuta kuin läsnäoloa ja pienen palan lapsenmielisyyttä. Olkaa siis varovaisia, ettette vahingossa herätä noita nukkuvia metsänhenkiä, mutta samalla olkaa avoimia sille, mitä tämä vehreä maailma teille näyttää. Mennäänpä, tutkimusmatka alkaa nyt!
