Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy rannalle, katsoo ympärilleen ja elehtii rauhoittavasti ryhmää kohti. Äänensävy on kutsuva, hivenen salaperäinen, mutta vakaa.)
Katsokaas tätä maisemaa. Hengittäkääpä kunnolla sisään – tunnetteko tuon suolaisen merituulen ja mäntyjen tuoksun? Tervetuloa Kiikkusaarelle. Kun me seisomme tässä, on helppo luulla, että olemme vain tavallisella saarella, keskellä rauhallista luontoa, missä vain lokkien huuto rikkoo hiljaisuuden. Mutta jos pysähdytte hetkeksi ja kuuntelette tarkasti, saattatte huomata, että tämä maa kantaa mukanaan jotain enemmän. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on kuin suuri, vihreä peitto, joka on vuosisatojen saatossa peittänyt alleen ihmisten jalanjäljet, hien ja kyyneleet. Täällä hiljaisuus ei ole tyhjyyttä, vaan se on täynnä tarinoita, jotka odottavat vain sitä, että joku osaa lukea niitä puiden välisestä varjosta.
Mutta mennäänpä syvemmälle, historian kerroksiin. Kiikkusaari ei ole koskaan ollut vain kiviä ja kasveja. Se on toiminut strategisena pisteenä, valvontapaikkana ja turvapaikkana. Kun mietitään näitä rantoja satojen vuosien takaa, täällä on kulkenut kalastajia, merenkulkijoita ja kenties myös niitä, jotka eivät haluaneet tulla löydetyiksi. Alueen historia kietoutuu tiukasti meren ympärille; meri oli elinehto, mutta samalla se oli vaarallinen vihollinen. Täällä on koettu myrskyjä, jotka ovat repineet rantoja ja vaihtaneet saaren kasvoja. Ihmiset, jotka täällä elivät, olivat sitkeitä. He tiesivät lukea pilvistä ja virtauksista, ja heidän arkinen selviytymisensä oli jatkuvaa vuoropuhelua luonnonvoimien kanssa. Tämä saari on nähnyt valtakuntien vaihdoksia ja maailman mullistuksia, mutta se on pysynyt omalaatuisena, eristettynä ja siten säilyttäneenä osan siitä alkukantaisesta voimasta, joka on nykyään kaupungeissa jo lähes kadonnut.
Sitten on tietysti se, mistä monet kuiskailevat, kun aurinko alkaa laskea. Jokaisella tällaisella saarella on salaisuutensa, ja Kiikkusaarella ne tuntuvat elävän vieläkin. On puhuttu hylätyistä poluista, jotka johtavat paikkoihin, joita ei löydy kartoilta, ja kertomuksista vanhoista merimerkeistä tai kenties salaisista varastoista, joita salaperäiset kulkijat jättivät jälkeensä. Onko täällä vaellettu yöllisiä vartioita? Ovatko nämä metsät kätkeneet sisäänsä jotain, mitä ei koskaan kirjoitettu historiankirjoihin? Se on juuri se viehätys: se, mitä emme tiedä varmasti. Myytit syntyvät siitä, kun todellisuus kohtaa mielikuvituksen. Kun kuljemme näiden vanhojen puiden alla, on helppo kuvitella, että joku katsoo meitä varjoista – ei pelottavasti, vaan uteliaana, kuin saari itse tarkkailisi meitä vieraita, jotka olemme tulleet herättämään sen muistot.
Nyt, kun me jatkamme matkaamme syvemmälle saaren sydämeen, pyydän teitä tekemään yhden asian. Älkää vain katsoko, vaan tuntekaa. Koskettakaa sammaloitunutta kiveä, kuunnelkaa tuulen suhinaa ja miettikää, mitä te itse jättäisitte jälkeenne tälle paikalle. Kiikkusaari ei vaadi meiltä suurta analyysia, vaan läsnäoloa. Olkaa varovaisia askeleissanne, mutta pitäkää mielenne avoinna. Kuka tietää, mitä salaisuuksia me löydämme seuraavan kukkulan takaa tai minkä tarinan saari päättää kertoa juuri meille? Mennäänpä, seikkailu odottaa.