Makkarajärvi-Viitastenperän luonnonsuojelualue

(Opas pysähtyy, ottaa syvään henkeä ja katsoo ympärilleen, antaen ryhmän imureä ympäröivää hiljaisuutta.) Katsokaapa ympärillenne. Täällä, Makkarajärven ja Viitastenperän syleilyssä, aika ei kulje samalla tavalla kuin kaupungissa tai asfaltilla. Kuulkaa, miten tuuli humisee näissä vanhoissa männyissä ja miten suo hengittää jalkojemme alla. Täällä on jotain sellaista, mitä kutsun usein ”metsän muistiksi”. Se on se tunne, kun tajuaa, että luonto on täällä palannut takaisin valtaansa, mutta jossain syvällä sammalen ja kanervan alla nukkuu vielä ihmisen jälki. Täällä ei ole kyse vain puista ja vesistöistä, vaan tästä pyhästä hiljaisuudesta, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi mutta samalla osaksi jotain paljon suurempaa. Tervetuloa paikkaan, jossa luonto on historian kirjanpitäjä. Jos menemme ajassa taaksepäin, me päädymme maailmaan, jossa tällaiset erämaa-alueet eivät olleet suojelukohteita, vaan elämän ehto. Viitastenperän kaltaiset maat ovat olleet osa sitä ankaraa mutta rehellistä selviytymiskamppailua, jota suomalaiset kävivät. Täällä on kuljettu polkuja, joita ei ole merkitty karttoihin, ja täällä on metsästetty ja kerätty marjoja sukupolvi toisensa jälkeen. Kuvitelkaa ne miehet ja naiset, jotka kantoivat raskaita kuormia selässään läpi näiden soiden, tietäen tarkalleen, missä maa kantaa ja missä se nielee kulkijan. Täällä metsä ei ollut vain maisema, se oli ruoka-aitta ja suoja. Historiallisesti tämä alue heijastaa sitä suurta muutosta, kun ihminen oppi elämään sopusoinnussa metsän kanssa, mutta myös sitä hetkeä, kun ymmärsimme, että osa luonnosta on jätettävä täysin rauhaan, jotta se voisi säilyä tuleville polvillessa. Mutta tiedättekö, jokaisella tällaisella metsällä on myös salaisuutensa. Paikalliset kertovat, että täällä, missä vesi kohtaa maan ja varjot pitenevät, on aina asunut jotain, mitä ei voi selittää pelkällä biologialla. On puhuttu metsänhengetä ja tontuista, jotka vartioivat näitä rauhallisia rantoja. Ehkä se on vain mielikuvitusta, tai ehkä se on sitä kunnioitusta, jota ihminen on aina tuntenut tuntematonta kohtaan. On sanottu, että jos pysähtyy täydelliseen hiljaisuuteen ja kuuntelee tarkkaan, voi kuulla kaukaisia kaikuja menneisyydestä – kenties vanhan metsästäjän huudon tai tuulen, joka kuiskaa nimiä, jotka on jo unohdettu. Tämä alue ei ole vain puita, se on kerrostuma tarinoita, joista osa on kirjoitettu kiveen ja osa vain tuulen vireeseen. Nyt, kun olemme kohdanneet tämän paikan sielun, kutsun teidät jatkamaan matkaa. Mutta pyydän teitä yhtä asiaa: kävelkää hitaasti. Antakaa aistienne ohjata teitä. Katsokaa, miten valo siivilöityy lehvästön läpi ja miten vesi kimaltaa Makkarajärven pinnalla. Ottakaa tämä rauha mukaan itsellenne, kun palaatte takaisin arkeen. Luonto antaa meille kaiken, kunhan me osaamme vain pysähtyä ja kuunnella. Kiitos, että kuljitte tämän polun kanssani. Olkaa hyvät, jatketaan matkaa, mutta jättäkää jälkeenne vain jalanjäljet ja ottakaa mukaan vain muistot.