Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy, ottaa syvään henkeä ja elehtii kädellään kohti jylisevää vesimassaa. Ääni on lämmin, vakuuttava ja hieman salaperäinen.)
Katsokaa tätä. Kuulkaa tuo jylinä. Se ei ole vain veden ääntä, vaan se on tämän maan syvää, alkukantaista sykettä. Tervetuloa Imatrankoskiin. Sulkeekaa hetkeksi silmänne ja kuvitelkaa, että olemme sata vuotta historiassa. Ilmassa tuoksuu kostea kallio ja mänty, ja iholla tuntuu hienonhieno vesisumu, joka viilentää kasvoja vaikka olisi keskikesän helle. Täällä, missä Vuoksi syöksyy alas jyrkänteiltä, luonto on näyttäytynyt armottomimmillaan ja kauneimmillaan. Tämä paikka on ollut vuosisatojen ajan magneetti, joka on vetänyt puoleensa seikkailijoita, taiteilijoita ja kuninkaita. Me emme seiso vain näköalatasanteella, vaan me seisomme historian ja valtavan energian leikkauspisteessä.
Mutta mennäänpä syvemmälle, aikaan ennen sähköpatoja ja moderneja turistikeskuksia. Imatrankoski ei ollut vain nähtävyys, se oli strateginen voimanpesä. Jo muinaisina aikoina tämä oli kauppareittien solmukohta, jossa tavarat ja ihmiset kohtasivat. Kun Euroopan valistusajan matkailu alkoi, Imatra nousi maailmankuuluuteen. Kuvitelkaa 1800-luvun loppupuolen loistoa: täällä vieraili keisari Aleksanteri II ja lukuisia eurooppalaisia aristokraatteja. He tulivat katsomaan tätä ”Pohjolan putousta”, joka oli aikanaan yksi Euroopan suurimmista veturimoista. Ihmiset pukeutuivat parhaimpiinsa, nousivat hevoskärryihin ja tulivat kokemaan luonnon raa’an voiman, joka sai pienimmänkin ihmisen tuntemaan itsensä mitättömäksi. Samaan aikaan kun yläluokka ihaili maisemia, teollisuus alkoi hahmotella suunnitelmia. Vesi ei ollut vain kaunista, se oli kultaa, puhdasta energiaa, joka lopulta muutti koko tämän alueen kasvoilla ja loi perustan nykyiselle Imatralle.
Tiesittekö kuitenkin, että tämän jylinän alla lepää myös myyttejä, joita ei kirjoitettu historiankirjoihin? Vanhat kertomukset puhuvat vedenalaisista voimista ja henkiolennoista, jotka vartaloivat kosken syvyyksiä. Sanottiin, että koski ei ollut vain vettä, vaan portti johonkin suurempaan, ja että sen pauhu oli itse asiassa maan syvänteiden kuiskausta. On tarinoita ihmisistä, jotka ovat kuullleet kosken kohinasta musiikkia tai ääniä, joita ei pitäisi voida kuulla. Ehkä se oli vain veden leikkiä kallioilla, tai ehkä täällä todella asuu jotain, mitä me modernit ihmiset emme enää osaa ymmärtää. Se salaperäisyys on edelleen täällä, jos vain pysähtyy kuuntelemaan tarkasti. Se on se hienoinen väreilys rinnassa, kun katsoo alas kuohuvaan valkoiseen vaahtoon.
Nyt, kun olemme matkanneet ajassa taaksepäin, katsokaa vielä kerran ympärillenne. Vaikka koski on kesytetty ja pato hallitsee virtausta, se alkuperäinen voima on yhä täällä, läsnä jokaisessa pisarassa. Toivon, että kun lähdette täältä, ette vie mukananne vain valokuvia, vaan myös tämän tunteen siitä, miten pieni ihminen on luonnon rinnalla, mutta miten suuria asioita meillä on rohkeus rakentaa. Kiitos, että kuljette kanssani tämän historiallisen matkan. Nyt olen utelias, mitä te itse kuulete tuon veden kohinassa?