Luku 1
(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja viittoo kädellään ympäröivää maisemaa. Ääni on rauhallinen, mutta kutsuva.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko tuo viileys iholla? Se ei ole vain sää, vaan tämän paikan oma hengitys. Me seisomme nyt Louhimopuistossa, paikassa, jossa luonto on ottanut takaisin sen, minkä ihminen kerran repi irti kalliosta. Jos suljette silmänne hetkeksi, voitte melkein kuulla sen: kaukaisen kalskeen, raudan kirskunnan ja miesten raskaan hengityksen. Täällä, missä nyt kasvaa pehmeä sammal ja hiljaiset puut, vallitsi aikanaan melu ja hiki. Se on kiehtova kontrasti, eikö? Tämä paikka on kuin avoin kirja, mutta sen sivut on kirjoitettu graniittiin ja kiveen. Tervetuloa syvään päätyyn, missä kaupungin syke kohtaa maan hiljaisuuden.
Mutta mennäänpä hieman taaksepäin, aikaan ennen näitä rauhallisia polkuja. Louhiminen ei ollut vain työtä, se oli taistelu kalliota vastaan. Täällä on raivattu tiet ja louhittu rakennusmateriaaleja, joista osa meidän rakastamistanne vanhoista kivitaloista ja perustuksista on syntynyt. Miettikää niitä miehiä, jotka täällä työskentelivät. Heillä ei ollut nykyisiä koneita, vaan porat, vasarat ja dynamiitti. Työ oli vaarallista, likaista ja fyysisesti raastavaa. Jokainen isku kiveen oli askel kohti jotain suurempaa, kaupungin kasvua ja kehitystä. Louhimopuiston muodot, nuo jyrkät seinämät ja syvät kolot, eivät ole luonnon oikkuja, vaan ihmisen tahdon jälkiä. Se on ollut teollinen sydän, joka on pumpannut raaka-aineita kaupungin rakennusbuumiin, ja samalla se on ollut karu ympäristö, jossa vain vahvimmat kestivät.
Kuitenkin jokaisella tällaisella paikalla on myös puolensa, jota ei kirjoiteta virallisiin arkistoihin. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu tarinoita siitä, mitä kallion syvyyksissä oikeasti on. Sanotaan, että louhinnan aikana täältä löytyi onkaloita, joita ei pitänyt avata, tai että tietyt kohdat puistossa ovat "elävämpiä" kuin toiset. Onko kyse vain kansanperinteestä vai onko täällä jotain, mitä emme näe? Kun valo siivilöityy puiden läpi ja osuu noihin pystysuoriin kiviseiniin, on helppo uskoa, että kalliossa asuu muistoja kaikista niistä, jotka täällä raasivat. Jotkut sanovat, että hiljaisina iltoina voi kuulla kaukaisen metallisen kilahduksen, vaikka lähimpään työmaahan on kilometreinä. Se on Louhimopuiston oma salaisuus, myytti, joka pitää paikan mystisenä myös silloin, kun historia muuttuu vain pölyisiksi papereiksi.
Nyt, kun olemme tunteneet tämän paikan sielun, haluan teidät kulkemaan eteenpäin. Katsokaa tarkasti noita kiven halkeamia ja sitä, miten luonto kietoutuu hitaasti takaisin kiven ympärille. Se on muistutus siitä, että ihminen voi muuttaa maailmaa, mutta lopulta luonto ottaa aina viimeisen sanan. Toivon, että vietitte tässä puistossa vielä hetken hiljaisuudessa. Anna tämän paikan rauhan laskeutua ylleen ja mieti, mitä sinä jättäisit jälkeesi maailmaan. Kiitos, että kuljette kanssani tämän historiallisen polun. Olkaa hyviä ja tutkikaa puistoa rauhassa, mutta muistakaa kunnioittaa tätä hiljaista monumenttia.
