Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja levittää kätensä kohti tunturien horisonttia. Äänessä on rauhallista varmuutta ja intohimoa.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on tämä tietty hiljaisuus, joka ei ole oikeastaan hiljaisuutta, vaan luonnon omaa, jatkuvaa kuiskausta. Me seisomme nyt Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa, paikassa, jossa maa ja taivas tuntuvat kohtaavan tavalla, jota on vaikea selittää sanoilla. Täällä ilma on niin puhdasta, että se tuntuu lähes sähköiseltä keuhkoissa. Kun katsotte noita kaukaisia, sinertäviä tuntureita, ette näe vain kiveä ja varpuja, vaan miljoonien vuosien kestävää kärsivällisyyttä. Täällä aika ei kulje minuuteissa tai tunneissa, vaan jääkausien ja vuosisatojen sykleissä. Me olemme vain vieraita tässä valtavassa, ikiaikaisessa katedraalissa, ja juuri se tekee tästä hetkestä niin nöyrän.
Mutta jos katsomme pintaa syvemmälle, tämä maisema ei ole koskaan ollut tyhjä. Se on ollut elämän areena kauan ennen kuin meistä kenestäkään oli olemassa. Tuntureiden muodot ovat jääkausien veistoksia, mutta niiden pinnalla on kirjoitettu ihmisen historia. Täällä on kulkenut saamelaisia, jotka tunnistivat jokaisen kiven ja puron merkityksen. Heille tämä ei ollut ”erämaata”, vaan koti, jossa poro oli elämänlanka ja luonto opettaja. Myöhemmin täällä kulkivat metsästäjät ja erämiehet, jotka etsivät onneaan pohjoisen ankaruudesta. Voitte kuvitella niiden miesten ja naisten elämän, jotka taistelivat pakkasta vastaan vain selviytyäkseen. He oppivat lukemaan tuulta ja pilviä, koska täällä virhe laskelmissa saattoi tarkoittaa loppua. Tämä maa on nähnyt vaelluksia, jotka kestivät viikkoja, ja hiljaisia hetkiä nuotiotulen äärellä, kun revontulet tanssivat taivaalla kuin muinaiset henget.
Ja sitten on nämä tarinat, joita ei löydy oppikirjoista. Sanotaan, että näiden tunturien uumenissa asuu muistoja, joita vain tuuli osaa kertoa. On puhuttu salaisista poluista ja paikoista, joihin vain harvat ovat päässeet, ja joissa luonto tuntuu puhuvan suoraan sielulle. Myytit kertovat, kuinka tunturit ovat itse asiassa nukkuvia jättiläisiä, jotka heräävät vain kerran tuhannessa vuodessa. Ehkä se on vain tarinoita, mutta kun seisotte täällä yksin, sumun kietomana, on helppo uskoa, että kivet muistavat kaiken. On olemassa tietty mystiikka tässä valossa, joka vaihtelee sekunneissa; se on kuin koko maisema hengittäisi kanssamme, kätkien sisäänsä salaisuuksia, joita emme ole vielä oppineet ymmärtämään.
Nyt kun me jatkamme matkaamme, pyydän teitä yhtä asiaa. Älkää vain katsoko tätä maisemaa, vaan tuntekaa se. Kuunnelkaa, mitä tuuli kertoo teille juuri nyt. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa kaikki ne jalanjäljet, jotka ovat painuneet tähän maahan ennen teitä. Me olemme osa ketjua, joka jatkuu vielä pitkälle meidän jälkeemme. Otetaan tämä rauha ja tämä kunnioitus mukaan, kun liikumme eteenpäin. Olkaa tervetulleita kokemaan Lapin sydän, jossa jokainen askel on matka takaisin olennaiseen. Mennäänpä, katsotaan mitä seuraava tunturikumpu meille paljastaa.