Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy Laakakivenpuiston reunalle, ottaa rennon asennon ja pyyhkii kämmenellään pölyä takistaan. Hän katsoo ryhmää lempeästi ja viittaa kädellään ympäröivää metsää ja kivikkoista maastoa.)
Katsokaa ympärillenne. Täällä, kaupungin hälinän keskellä, on kuin astuisi oveen, joka johtaa suoraan menneisyyteen. Huomaatteko, miten ilma tuntuu täällä erilaiselta? Se on viileämpää, kosteampaa, ja tuossa havupuiden tuoksussa on jotain sellaista, mikä rauhoittaa sykkeen. Tervetuloa Laakakivenpuistoon. Tämä ei ole vain tavallinen viheralue tai paikka kävellä koiran kanssa, vaan tämä on luonnon oma arkisto. Kun me seisomme tässä, me emme ole vain puistossa, vaan me olemme geologisessa ja historiallisessa kerrostumassa, jossa aika on hidastunut. Kuulkaa tuota hiljaisuutta, joka katkaisee vain lintujen laulun. Se on kutsu pysähtyä ja kuunnella, mitä nämä kivet ja puut haluaisivat meille kertoa.
Jos menemme syvemmälle historiaan, meidän on unohdettava hetkeksi nykyinen kaupunkikuva ja kuvitella tämä alue satoja, jopa tuhansia vuosia sitten. Tämä maisema on muovautunut jääkauden valtavilla voimilla, kun mannerjäätikkö on hionut ja siirtänyt kiviä halki maan. Laakakiven nimi ei ole sattumaa, vaan se viittaa juuri tähän erityiseen maastonmuotoon ja niihin massiivisiin lohkareisiin, jotka ovat jääneet tänne vartioimaan maata. Ennen kuin täältä tuli puisto, tämä oli osa villimpää luontoa, jota paikalliset asukkaat hyödynsivät. Täällä on kuljettu polkuja, joita ei ole merkitty karttoihin, ja metsästäjät ovat piiloutuneet näiden suurten kivien taakse odottamaan saalistaan. Alue on nähnyt, kuinka ympäröivä maailma on muuttunut metsästä kyliin ja kylistä nykyaikaiseksi kaupungiksi, mutta nämä kivet ovat pysyneet paikoillaan, hitaasti sammaloituen ja imien itseensä kaiken sen historian, joka on niiden ylitse virrannut.
Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös varjonsa, jokin salaisuus, joka ei löydy oppikirjoista. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskittu, että Laakakivi ei ole vain kiveä, vaan se on eräänlainen ankkuri. Sanotaan, että tietyissä valo-olosuhteissa, ehkäpä syksyisen usvan aikaan tai täydenkuun alla, kivien välisistä raoista voi aistia jotain sellaista, mitä ei voi selittää tieteellä. Jotkut uskovat, että täällä on ollut vanhoja uhripaikkoja tai kenties kohtaamispaikkoja, joissa on sovittu asioita, joita ei haluttu kirjoittaa ylös. Onko täällä asunut metsänhenkiä vai onko kyse vain ihmismielen tavasta luoda tarinoita mystisiin paikkoihin? Ehkäpä se on juuri se viehätys. Se, että vaikka me tiedämme kiven kemiallisen koostumuksen, me emme tiedä, kuka on koskettanut sitä satoja vuosia sitten ja mitä hän on silloin toivonut tai pelännyt.
Nyt minä haastan teidät tekemään jotain. Älkää vain kävelkökää polkua pitkin, vaan valitkaa itsellenne yksi kivi, joka puhuttelee teitä. Menkää sen luo, laskekaa kätenne sen kylmälle pinnalle ja tunkaki sen karheuden. Yrittäkää tuntea sen painon ja sen ikuisuuden verrattuna meidän lyhyeen hetkeemme täällä. Kun te teette sen, muistakaa, että te olette osa tätä jatkumoa. Laakakivenpuisto ei ole vain kohde, se on peili, josta voimme katsoa omaa pienuuttamme ja samalla suurta yhteyttämme luontoon. Kiitos, että kuljitte tämän pienen matkan kanssani. Nyt on teidän vuoronne tutkia, löytää ja kokea tämä paikka omalla tavallanne. Olkaa varovaisia, mutta olkaa uteliaita.