Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy polun varrelle, katsoo ympärilleen ja ottaa pienen tauon, jotta ryhmä ehtii rauhoittua luonnon ääniin. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla.)*
Katsokaa ympärillänne. Tuntuuko se? Se on se tietty hiljaisuus, joka laskeutuu päälle, kun astutaan syvemmälle Kuuterselänpuiston syliin. Täällä, missä mäntyjen neulaset vaimentavat askeleet ja ilma tuoksuu kostealta sammaleelta ja vanhalta puulta, aika tuntuu pysähtyvän. Me ei olla vain kävelyllä metsässä, vaan me ollaan tavallaan elävässä arkistossa. Kun suljette silmänne, voitte melkein kuulla kaukaiset äänet: kirveen iskut, hevosten kavioiden kopina ja ihmisten puheensorina, joka on jo kauan sitten vaimentunut. Tämä puisto ei oo vain luontoa, se on muistin paikka, jossa jokainen kallio ja jokainen vanha puu kantaa mukanaan tarinaa sukupolvilta, jotka täällä ennen meitä vaelsivat.
Mutta jos mennään syvemmälle historiaan, niin tässä maisemassa on kerroksia, joita silmä ei heti huomaa. Kuuterselän alue on aina ollut strateginen ja elintärkeä osa itäistä raja-aluetta. Täällä on kohdattu ja täältä on lähdetty. Vuosisatojen ajan nämä metsät ovat olleet ihmisen ja luonnon jatkuvaa kamppailua ja yhteistyötä. Mietitään niitä ihmisiä, jotka raivasivat täältä peltoja ja rakensivat kotejaan; heidän arkesi oli kovaa, mutta sidoksessa tähän maahan. Sitten tuli sodat, ne rajuimmat vuodet, jolloin raja siirtyi ja kylät tyhjenivät. Kun katsotte noita vanhoja kivenmuureja tai metsään peittyneitä perustuksia, ne ei oo vain raunioita, vaan ne on merkkejä katkenneista elämäntarinoista. Historioitsijan silmin katsottuna tämä puisto on kuin haava, joka on hitaasti parantunut, ja luonto on ottanut takaisin sen, mikä sille alun perin kuului, peittäen alleen ihmisen jäljet vihreällä vaippansa alla.
Tiedättekö, täällä liikkuu myös sellaisia tarinoita, joita ei kirjoiteta virallisiin historiankirjoihin. Paikalliset on puhuneet vuosikymmenten ajan siitä, että tietyissä kohdissa puistoa ilma on tiheämpää ja tuntuu siltä, että joku seuraa. Sanotaan, että metsän syvyyksissä asuu vielä vanhojen aikojen henget, ne jotka eivät koskaan löytäneet tietään kotiin tai jotka jäivät vartioimaan omia maitaan. On olemassa myytti jostain kadonneesta polusta, joka ei johda minnekään, vaan vie kulkijan ajassa taaksepäin. Ehkä se on vain mielikuvitusta, mutta kun sumu nousee lammen pinnasta ja puut alkavat näyttää hämärässä hahmoilta, on helppo uskoa, että tämä metsä muistaa kaiken. Se säilyttää salaisuutensa tarkasti, ja paljastaa ne vain niille, jotka osaavat oikein kuunnella.
Nyt, kun me jatketaan matkaa, haluaisin, että jokainen teistä pysähtyy hetkeksi ja koskettaa jotain elävää, vaikka olisi vain puun kuorta. Tunne se yhteys menneeseen. Me ollaan vain lyhyitä vieraita tässä maisemassa, mutta me voidaan kantaa näitä tarinoita eteenpäin. Kun me lopulta poistutaan puiston rajoilta, älkää jättäkö jälkeenne muuta kuin jalanjälkiä, mutta ottakaa mukaan pala tätä rauhaa ja kunnioitusta niitä kohtaan, jotka täällä ennen meitä kulkivat. Kiitos, kun lähditte mukaan tälle matkalle historian ja luonnon rajapinnalle. Olkaa hyvät ja seurakaa minua viimeiselle pätkälle.