Pihlajistonkallion koira-aitaus

(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja viittaa kädellään kohti metsän siimeksessä häämöttäviä rakenteita. Äänensävy on rauhallinen, mutta kutsuva.) Katsokaapa tätä. Pysähtykää hetkeksi ja kuunnelkaa. Huomaatteko, miten metsän äänet muuttuvat, kun lähestymme tätä paikkaa? Täällä Pihlajistonkallion rinteillä ilma tuntuu jotenkin tiheämmältä, melkein kuin aika olisi pysähtynyt. Me seisomme nyt koira-aitauksen äärellä. Ensi silmäyksellä se näyttää vain rapistuneilta puilta ja sammaloituneilta kiviltä, mutta jos suljette silmänne, voitte melkein kuulla kaukaisen haukunnan ja tuntea vanhan metsänteiden tuoksun. Tämä ei ole vain kasa puuta, vaan hiljainen todistaja ajasta, jolloin luonnon ja ihmisen välinen suhde oli brutaalimpi, välttämättömämpi ja paljon mystisempi kuin mihin me nykyihmiset olemme tottuneet. Mennäänpä nyt syvemmälle siihen, mitä tämä paikka on oikeasti tarkoittanut. Historiallisesti katsottuna tällaiset aitaukset eivät olleet lemmikkikoteja, vaan osa elintärkeää selviytymiskamppailua. Pihlajistonkallion kaltaiset paikat palvelivat metsästys- ja vartiointitarpeita. Koirat olivat tuolloin työkaluja, tarkoituksenaan pitää villipedot loitolla ja auttaa riistan jäljityksessä. Kuvitelkaa ne miehet, jotka rakensivat tämän aitauksen: karkeat kädet, nahkaiset saappaat ja maailma, jossa metsä oli sekä ruoka-aitto että vaarallinen tuntematon. Täällä koirien uskollisuus oli mittaamaton, sillä ilman niitä ihminen oli metsässä sokea ja kuuro. Aitaus kertoo meille kurinalaisuudesta; koirat pidettiin täällä hallinnassa, kunnes oli aika lähteä liikkeelle. Se oli eräänlainen raja-aita sivilisaation ja villin luonnon välillä, piste, josta alkoi todellinen taistelu olemassaolosta. Mutta kuten jokaisella vanhalla paikalla, myös täällä on omat salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että Pihlajistonkallio ei ole täysin tyhjä. Sanotaan, että jotkut kiltit ja uskolliset koirat eivät koskaan oikein jättäneet tätä paikkaa. On kerrottu tarinoita näkymättömistä vartijoista, jotka vaeltavat vieläkin aitauksen ympärillä sumuisina aamuina. Jotkut uskovat, että paikkaan on jäänyt tiettyä energiaa, sellaista primitiivistä suojeluviettiä, joka saa kulkijan tuntemaan olonsa tarkkailluksi. Onko se vain mielikuvitusta vai kenties historian kaikua? Ehkä se on muistutus siitä, että luonto ei koskaan täysin unohda niitä, jotka ovat palvelleet sitä ja ihmistä tässä karussa ympäristössä. Mystiikka syntyy juuri siitä, kun ihminen kohtaa jotain, mitä hän ei voi täysin selittää. Nyt kun olemme seisseet tässä hetken, haluan teidät katsomaan noita vanhoja tolppia vielä kerran. Mietikää, kuinka monta sukupolvea on kulkenut tämän polun läpi ja kuinka monta tarinaa on jäänyt kertomatta näiden kivien alle. Me jatkamme matkaamme eteenpäin, mutta jättäkää tähän paikkaan kunnioituksenne. Kun kävelette takaisin, katsokaa ympärillenne ja katsokaa tarkkaan. Ehkä näette vilauksen jostain, mikä ei kuulu tähän aikaan. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historian palasen läpi kanssani. Olkaa varovaisia polulla, sillä Pihlajistonkallio muistaa vielä kaikki kulkijansa.