Mikkelänrinne

(Opas pysähtyy, ottaa syvään henkeä ja pyyhkii kämmenellään otsaa. Hän katsoo ympärilleen, kohti rinteen jylhää nousua ja metsän siimeksessä siintäviä varjoja.) Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko teistä, miten ilma täällä Mikkelänrinteellä on erilainen? Se on raskaampaa, kosteampaa ja jollain tavalla... odottavaa. Kun seisomme tässä, emme ole vain luonnon keskellä, vaan me seisomme historian kerrosten päällä. Kuulkaa tuo tuulen suhina puissa – se ei ole vain ilman liikettä, vaan se on kuin kuiskaus menneiltä vuosisadoilta. Täällä, missä kallio kohtaa sammalen ja varjot pitenevät jo aikaisin, on jotain sellaista, mitä ei löydy kaupungin asfalttiteiltä. Tervetuloa paikkaan, jossa aika on pysähtynyt, ja jossa luonto on hitaasti niellyt takaisin kaiken sen, mitä ihminen on tänne kerran jättänyt. Jos mennään syvemmälle siihen, mitä tämä rinne on nähnyt, niin täytyy muistaa, että tällaiset paikat eivät ole olleet vain maisemia, vaan ne ovat olleet elinehtoja. Ennen kuin meillä oli tiet ja kauppakeskukset, nämä rinteet ja niiden juurella olevat purot olivat reittejä ja rajoja. Mikkelänrinne on ollut todistajana ihmisen ja luonnon väliselle ikuiselle kamppailulle. Täällä on raivattu peltoja, hakattu polkuja ja ehkäpä jossain tuolla sammalikon alla lepää vielä vanhoja kiviaitoja tai perustuksia, jotka kertovat ajasta, jolloin elämä oli kovaa ja jokainen neliömetri maata oli ansaittava hien ja verin. Se on ollut paikka, josta on tarkkailtu ympäristöä, katsottu kuka tulee ja kuka menee, ja ehkäpä täällä on etsitty suojaa silloin, kun maailma ympärillä on ollut liian myrskyinen. Tämä rinne on nähnyt sukupolvien vaihtuvan, mutta se on pysynyt tässä, vakaana ja hiljaisena. Mutta tiedättehän te, että jokaisella tällaisella paikalla on myös oma salaisuutensa. Paikalliset ovat kuiskaileet jo pitkään, ettei Mikkelänrinne ole vain maata ja kiveä. Sanotaan, että tietyissä kohdissa rinnettä, erityisesti hämärän aikaan, voi tuntea jonkinlaisen läsnäolon. On puhuttu kadonneista esineistä, jotka ilmestyvät ja katoavat, ja tarinoista ihmisistä, jotka ovat nähneet täällä jotain, mitä ei pysty selittämään. Onko se vain mielikuvitusta vai onko täällä jokin energiakeskittymä, jota emme ymmärrä? Myytit kertovat, että rinteen syvimmät kolot kätkevät sisäänsä muistoja, jotka eivät halua poistua. Ehkäpä se on tämän paikan sielu, joka haluaa muistuttaa meitä siitä, ettemme me ole täällä herroja, vaan vain lyhyitä vieraita tässä suuressa luonnon kiertokulussa. Nyt minä haastan teidät. Älkää vain kävelkö tätä rinnettä pitkin, vaan pysähtykää. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja yrittäkää kuulla se, mitä ei sanota ääneen. Tunnustakaa se kylmyys, joka nousee maasta, ja se rauha, joka laskeutuu harteille. Kun jatkamme matkaamme, miettikää sitä, mitä te itse jättäisitte jälkeenne tähän maaperään, jos teidän pitäisi kadota historian hämärään. Mikkelänrinne ottaa vastaan kaikki, mutta se ei palauta mitään takaisin. Pidetään siis huolta tästä paikasta, jotta myös seuraavat sukupolvet voivat tulla tänne ja tuntea saman ihmeen ja kunnioituksen, jota me tunnemme juuri nyt. Mennäänpä eteenpäin, mutta pysykää lähellä, sillä metsä on syvä ja polut ovat petollisia.