Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy polun varrelle, katsoo ympärilleen ja elehtii käsin osoittaen ympäröiviä vanhoja puita ja sammalikkoja. Äänensävy on rauhallinen, hieman salaperäinen, mutta kutsuva.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko teistä se, miten ilma muuttuu täällä? Se on paksumpaa, kosteampaa ja jollain tapaa... hiljaisempaa. Tervetuloa Hiidenpuistoon. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on tämän paikan päähenkilö. Huomaatteko, miten nämä vanhat puut kurottavat oksiaan kuin ne yrittäisivät kertoa meille jotain? Tässä paikassa aika tuntuu pysähtyneen, ja kaupungin kiireet jäävät jonnekin kaukaisuuteen, kenties seuraavan kukkulan taakse. Me emme ole vain kävelyllä metsässä, vaan me astumme sisään tilaan, jossa raja arkipäivän ja jonkin tuntemattoman välillä on poikkeuksellisen ohut. Hengittäkää syvään – tämä on tuoksuttua historiaa, sammalta ja ikiaikaista maata.
Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, meidän täytyy hylätä nykyinen käsityksemme puistosta virkistysalueena. Sata tai kaksisataa vuotta sitten tällaiset paikat olivat elintärkeitä, mutta samalla pelättyjä. Alueen maaperä ja kasvillisuus kertovat tarinaa siitä, miten ihminen on taistellut luontoa vastaan ja joskus lopulta luovuttanut. Täällä on kulkenut polkuja, joita pitkin on viety puuta, polttopuita ja rakennusmateriaalia, mutta on ollut myös kohtia, joihin kukaan ei ole halunnut mennä. Hiidenpuiston kaltaiset alueet ovat olleet rajanvedon paikkoja: täällä loppui viljelymaa ja alkoi se villi erämaa, jota ei voinut täysin kesyttää. Se on ollut paikka, jossa luonnon kiertokulku on saanut toimia omilla ehdoillaan, kun taas ympärillä oleva yhteiskunta on muuttunut kylistä kaupungeiksi ja hevoskärryistä autoiksi. Tässä maaperässä lepää muistoja ajalta, jolloin ihminen eli täydellisessä riippuvuudessa metsän anteliaisuudesta ja sen arvaamattomuudesta.
Mutta miksi nimi on juuri Hiidenpuisto? Se ei ole sattumaa. Hiisi ei ollut vain tarina lapsille, vaan se oli muinaisessa maailmankuvassa voima, joka hallitsi näitä syvänteitä ja kumpareita. Hiidenkirnuja, kummallisia kivenmuodostelmia ja vääristyneitä puunrunkoja on pidetty merkkeinä siitä, että täällä asuu jotain, mitä ei voi selittää järjellä. Sanottiin, että jos kulki täällä yksin hämärän aikaan, saattoi kuulla kuiskausta tai nähdä vilauksen jostain, mikä ei kuulunut tähän maailmaan. Nämä myytit eivät olleet vain kuvitelmia, vaan tapa kunnioittaa luonnon raakaa voimaa. Ne opettivat meille, että on paikkoja, joissa ihminen on vain vieras. Täällä Hiidenpuistossa tuo mystiikka elää yhä; se on se pieni väristys niskassa, kun tuuli humisee latvustossa ja tuntuu siltä, että joku – tai jokin – seuraa meitä puiden katveesta.
Nyt minä haastan teidät. Kun jatkamme matkaamme, älkää vain katsoko polkua edessänne. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja kuunnelkaa. Yrittäkää löytää se kohta, jossa luonto lakkaa olemasta vain puita ja kivia ja muuttuu tarinaksi. Kuka teistä löytää ensimmäisenä merkin Hiidestä? Olipa se sitten outo kiven muoto tai pelkkä tunne ilmassa, sallikaa itsenne uskoa siihen hetken aikaan. Mennäänpä nyt syvemmälle, katsotaan mitä varjot kätkevät, ja muistakaa: tässä puistossa on hyvä olla hiljaa, jotta metsä voi puhua. Seuraattepas minua.