Riihisaaren museolaivat

(Opas pysähtyy museolaivojen eteen, ottaa syvään henkeä ja katsoo vierailijoita lämpimästi silmiin. Hän elehtii kädellään kohti tummaa puuta ja vedenpinnan liplatusta.) Katsokaa ympärillenne. Tunnetteko te tämän tuoksun? Se on sekoitus tervaa, vanhaa puuta ja Saimaan kylmää vettä. Me seisomme tässä Riihisaaren rannalla, ja nämä laivat eivät ole vain museo-esineitä, vaan ne ovat kuin aikakoneita. Kun katsotte noita massiivisia runkoja, yrittäkää kuvitella itsenne aikaan, jolloin tieverkostoa ei ollut ja vesi oli ainoa tie. Saimaa oli tämän seudun valtaväylä, ja nämä alukset olivat sen ajan raskaita rekkoja ja nopeita matkustajavuokrauksia. On jotain pysäyttävää siinä, miten ne lepäävät nyt tyynen veden pinnalla, vaikka ne on rakennettu kestämään myrskyjä, jäärikohteita ja tuhansien tonnien lastia. Tervetuloa matkalle menneisyyteen. Jos menemme syvemmälle historiaan, niin meidän on ymmärrettävä, mitä Saimaa merkitsi Suomen teollistumiselle. Nämä laivat kertovat tarinaa ajasta, jolloin puutavara oli meidän ”vihreää kultaamme”. Kuvitelkaa nämä kannet täynnä tukkia, jotka oli kuljetettu syvältä korpeista täällä Lappeenrannan kautta maailmalle. Rakentaminen oli taidetta; jokainen niitti ja jokainen puulankku on lyöty paikoilleen käsityönä, ammattitaidolla, jota ei nykyään enää juuri löydy. Täällä on nähty höyrykoneiden nousu, kun hiili ja vesi alkoivat pyörittää potkureita ja lyhentää matkoja. Se oli mullistava aika, jolloin maailma pieneni ja Lappeenrannasta tuli strateginen solmukohta. Nämä alukset ovat todisteita siitä sitkeydestä ja kekseliäisyydestä, jolla suomalaiset valjastivat luonnonvoimat taloudelliseksi kasvuksi. Mutta tiedättekö, jokaisessa vanhassa laivassa on myös omat salaisuutensa ja mysteerinsä. Merimiehet ja Saimaan kuljettajat ovat aina olleet kansaa, joka rakastaa tarinoita. Sanotaan, että näiden kansien alla asuu vielä vanhojen kapteenien kaikuja. On tarinoita salakuljetuksesta, kielletyistä tavaroista ja salaisista kohtaamisista sumuisina syysyönä, jolloin laivat liukuivat rannikkoa pitkin lähes näkymättöminä. Mutta suurin myytti on ehkä se hiljaisuus, joka laskeutuu alukseen, kun moottorit sammuvat. Sanotaan, että jos seisoo täysin hiljaa konehuoneessa, voi kuulla entisten työntekijöiden kuiskausten ja tuntea sen valtavan energian, joka kerran täytti tämän tilan. Se on sellaista historiaa, jota ei löydy kirjoista, vaan se tuntuu vain sormenpäissä, kun koskettaa kylmää rautaa. Nyt minä haastan teidät. Älkää vain katsoko näitä laivoja kaukaa, vaan astukaa kannelle. Menkää alas ruumaan, tunkakiittele puun syitä ja kuvitelkaa, miltä tuntui herätä kello neljältä aamulla, kun sumu peitti kaiken ja vain veden loiske kuului kylkiä vasten. Mitä te itse sanoisitte, jos olisitte olleet näiden alusten miehistössä sata vuotta sitten? Olisitteko olleet rohkea kapteeni vai kenties utelias matkustaja? Olkaa hyvät, tutkikaa, kysykää ja antakaa mielikuvituksen kuljettaa teidät Saimaan syviin vesiin. Matka on vasta alussa, joten mennäänpä katsomaan, mitä nämä vanhat kaunottaret meille vielä kertovat.