Kiikunpuisto

*(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmää kohti ja ottaa rennon asennon. Hän katsoo ympärilleen, antaa hiljaisuuden laskeutua hetkeksi ja hymyilee tiedosta, että hän on tuomassa kuulijoille jotain erityistä.)* Katsokaa ympärillenne. Tunnutteko sen? Sen tietynlaisen rauhan, joka laskeutuu päälle heti, kun astutaan tänne Kiikunpuistoon. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on kuin elävä organismi, joka hengittää meidän tahdossamme. Huomatkaa, miten valo siivilöityy lehvästön läpi ja miten ilma tuntuu täällä hieman viileämmältä ja puhtaammalta kuin kaupungin kaduilla. Tämä paikka on kuin pieni saareke ajassa. Moni kävelee tästä ohi kiireenä, mutta me pysähdymme. Täällä on jotain sellaista, mitä ei löydä kartoista tai opasteista – se on tunne siitä, että maa muistaa kaiken, mikä on täällä tapahtunut, vaikka puut ovatkin vaihtuneet ja polut muuttuneet. Jos menemme syvemmälle historian kerroksiin, niin tämä alue ei ole koskaan ollut vain passiivista metsää. Ennen kuin täällä oli puisto, tämä on ollut osa sitä laajempaa vyöhykettä, jossa luonnonvoimat ja ihmisen tarpeet ovat kohdanneet. Historiallisesti tällaiset paikat ovat toimineet rajoina, suojapaikkoina ja joskus myös salaisina kohtauspaikkoina. Kuvitelkaa tämä alue sata tai kaksisataa vuotta sitten: ei ole vielä hoidettuja polkuja, vaan villiä korpiä ja kenties muutama metsästäjän polku. Täällä on liikkunut ihmisiä, jotka tunsivat jokaisen kiven ja puron. He eivät nähneet tätä vain maisemana, vaan elineutona. Täällä on kerätty marjoja, hakattu polttopuita ja ehkäpä täällä on kerran istuttu hiljaa kuuntelemassa metsän ääntä, kun maailma ympärillä oli vielä hitaampi. Tämän maan alla lepää siis sukupolvien mittainen hiljainen työ ja elämä, joka on muovannut tämän paikan juuri tällaiseksi. Mutta tiedättehän, että jokaisella tällaisella paikkakunnalla on myös omat salaisuutensa. Kiikunpuiston kohdalla puhutaan usein siitä, että täällä on tietty energia. Vanhat tarinat kertovat, että tietyissä kohdissa puistoa aika tuntuu pysähtyvän. On sanottu, että jos ihminen tulee tänne oikealla mielentilalla, hän voi kuulla kaikuja menneisyydestä – kuiskaustenvuoroja, jotka eivät kuulu keneenkään elävästä. Myytit kertovat myös paikallisista ”hengetaloista” tai luonnonvoimista, jotka ovat vartioineet tätä metsää kauan ennen meitä. Ehkä kyse on vain tuulen huminasta tai veden liplatuksesta, mutta kun seisoo täällä yksin hämärässä, on helppo uskoa, että puistossa asuu jotain sellaista, mitä ei voi selittää tieteellä. Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain kokoelman puita ja pensaita. Nyt kun olemme tunneet tämän paikan sielun, kutsun teidät jatkamaan matkaa. Haluan, että kuljemme seuraavan mutkan taakse hitaasti. Älkää kiirehtikö, vaan yrittäkää löytää se kohta, jossa te itse tunnette olevanne osa tätä historian ja luonnon liittoa. Katsokaa ylös latvustoihin ja miettikää, mitä ne kertoisivat, jos ne osaisivat puhua. Kiitos, että kuljitte kanssani tämän pienen aikamatkan läpi. Nyt mennään, katsotaan mitä seuraava polku meille paljastaa.