Tuurholmanpuisto

Tervetuloa, hyvät ystävät. Pysähtykää hetkeksi ja vetäkää syvään henkeä. Tunnistatteko tämän tuoksun? Se on sekoitus raikasta merituulta, kosteaa sammalta ja vanhaa, uinuvaa metsää. Me seisomme nyt Tuurholmanpuistossa, joka on kuin pieni, vihreä saareke keskellä kaupungin sykettä. Katsokaa ympärillenne – huomaatteko, miten kaupungin melu vaimenee ja korvautuu lehvistön havinalla ja lintujen kutsuilla? Täällä aika tuntuu hidastuvan. Tämä ei ole vain puisto, vaan elävä arkisto, jossa luonto on ottanut takaisin tilan, jonka ihminen kerran muokkasi. Täällä jokainen kivi ja jokainen vanha puunrunko kantaa mukanaan tarinaa ajasta, jolloin maailma oli hitaampi ja rannikon elämä oli kytketty tiiviisti meren rytmiin. Jos katsomme syvemmälle tähän maisemaan, meidän on ymmärrettävä, mitä tämä paikka on edustanut. Tuurholma ei ole syntynyt puistoksi, vaan se on ollut osa rannikon karua ja käytännöllistä historiaa. Ennen kuin täältä tuli virkistysalue, tällaiset rannikon kolot olivat elintärkeitä. Täällä on liikkunut kalastajia, merenkulkijoita ja kenties myös niitä, jotka halusivat välttää viranomaisten katsetta. Kuvitelkaa itsenne sataan vuoteen taaksepäin: rannalla on ollut kenties pieniä vajoja, verkkoja kuivumassa ja tervan tuoksu ilmassa. Tämä alue on ollut osa sitä rajapintaa, jossa kaupungin kaupallinen kasvu ja luonnon villiys kohtasivat. Teollisuuden nousun myötä monet tällaiset paikat uhkasivat kadota betonin alle, mutta Tuurholma säilyi. Se on jäänyt meille muistutuksena siitä, miten me olemme aina täällä rannikolla taistelleet ja eläneet sopusoinnussa elementtien kanssa, hyödyntäen jokaisen pienen niemen ja lahden. Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myöstään puolensa, sellainen hiljainen salaisuus, jota ei kirjoiteta oppikirjoihin. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että Tuurholman tiheikoissa ja rannoilla asuu jotain enemmän kuin vain lintuja ja oravia. Sanotaan, että sumuisina aamuina, kun meren usva kietoutuu puiden ympärille, voi kuulla kaukaisia ääniä – kenties vanhojen kalastajien puhetta tai meren syviä huokauksia. Onko kyse vain tuulesta tai mielikuvituksesta? Ehkä. Mutta historian harrastajana tiedän, että myytit syntyvät aina jostain. Ehkä täällä on koettu asioita, joita ei osattu selittää, tai ehkä tämä paikka on vain niin latautunut menneiden sukupolvien energialla, että se tuntuu iholla. Se on se mystiikka, joka tekee tästä puistosta erityisen; tunne siitä, että metsän siimeksessä on jotain, mikä tarkkailee meitä hiljaa. Nyt, kun olemme kulkeneet historian ja mystiikan halki, kutsun teidät jatkamaan matkaa. Älkää kiirehkö vain polkua pitkin, vaan pysähtykää vielä kerran. Koskettakaa puun kuorta, kuunnelkaa veden liplatusta ja kysykää itseltänne, mitä tarinoita te itse jättäisitte tänne jälkeenne. Tuurholmanpuisto on meille lahja, silta menneisyyden ja nykyhetken välillä. Toivon, että vietätte täällä hetken hiljaisuudessa ja annatte tämän paikan puhua teille. Kiitos, että olitte mukana tässä pienessä aikamatkassa – nyt on teidän vuoronne löytää omat salaisuutenne näiden puiden katveesta.