Helinä Rautavaaran museo

Tervetuloa, hyvät ystävät. Ottakaa hetki aikaa ja hengittäkää syvään. Tunneteettekö te sen? Se on tuo tietty tuoksu, jossa sekoittuvat vanha puu, pölyiset tekstiilit ja jokin määrittelemätön, lähes taianomainen nostalgia. Me emme ole astumassa vain tavalliseen museoon, vaan me olemme astumassa suoraan jonkun toisen mielen ja muistojen sisälle. Kun astumme kynnyksen yli Helinä Rautavaaran museoon, maailma ulkopuolella hiljenee. Täällä aika ei kulje lineaarisesti, vaan se kiertyy silmukoille. Täällä esineet eivät ole vain tavaraa, vaan ne ovat hiljaisia todistajia menneistä vuosikymmenistä, pieniä palasia ihmiskohtaloista, jotka on kerätty talteen ennen kuin ne katoaisivat historian hämärään. Mutta mitä tämä kaikki oikeastaan tarkoittaa historiallisesti? Jos katsomme pintaa syvemmälle, tämä koko kokoelma on kuin valtava, fyysinen arkisto suomalaisesta arkipäivästä ja mieltymyksistä. Helinä Rautavaara ei ollut vain keräilijä, vaan hän oli tavallaan intuitiivinen antropologi. Hän näki arvon siinä, mitä muut pitivät romuna. Kun tarkastelette näitä huoneita, näette peilikuvan siitä, miten meidän elinympäristömme on muuttunut. Täällä on kerrostumia sodanjälkeisestä ajasta, 50-luvun optimismista ja 60-luvun murroksista. Jokainen pitsiliina, jokainen kulunut nukke ja jokainen omituinen keittiöväline kertoo tarinan yhteiskunnasta, jossa tavarat oli tehty kestämään ja joilla oli sielu. Se on vastalause nykyiselle kertakäyttökulttuurillemme. Me opimme täällä, että historia ei ole vain suuria sotia ja kuninkaita, vaan se on ennen kaikkea pientä, arkista elämää, joka toistuu miljoonissa kodeissa ympäri maata. Tässä kohtaa meidän on kuitenkin puhuttava siitä, mikä tekee tästä paikasta erityisen. Täällä vallitsee tietty myytti, eräänlainen salaisuus, joka liittyy keräämisen pakkoon ja intohimoon. On sanottu, että Helinä ei vain löytänyt esineitä, vaan esineet löysivät hänet. On jotain lähes surrealistista siinä, miten esineet on aseteltu; ne eivät noudata museologisia sääntöjä, vaan ne noudattavat tunnetta. Se on kuin visuaalinen runo. Moni vierailija kokee täällä eräänlaista deja-vu -ilmiön, ikään kuin he palaisivat lapsuuteensa tai kotiin, jossa eivät koskaan ole käyneet. Tämä on se museon todellinen voima: kyky herättää muistoja, joita meillä ei olisi pitänyt olla, ja luoda yhteys tuntemattomiin ihmisiin vain yhden pienen esineen kautta. Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme sisälle näihin huoneisiin, pyydän teitä yhtä asiaa. Älkää vain katsoko, vaan yrittäkää kuunnella. Kuunnelkaa, mitä nuo esineet kertovat. Kysykää itseltänne, mikä teidän oma rakkain esineenne olisi, jos joku löytäisi sen sadan vuoden kuluttua ja ihmettelisi, mitä se on tarkoittanut. Anna itsesi hukkua tähän kaaokseen, sillä juuri tästä hallitusta kaaoksesta syntyy ymmärrys siitä, keitä me olemme ja mistä olemme tulleet. Olkaa tervetulleita tutkimusmatkalle muistojen maailmaan. Mennäänpä sisään.