Virolaiset vapaaehtoiset 1943-1944

(Opas pysähtyy, katsoo ympärilleen ja laskee äänensä hieman, luoden intiimin tunnelman.) Katsokaa ympärillenne. Täällä, missä tuuli humisee puiden läpi ja maa tuntuu hiljaiselta, on kerroksia, joita ei näe ensisilmäyksellä. Jos suljemme silmämme hetkeksi, voimme melkein kuulla kaukaisen jalkaväen marssin ja metallisen kolinan. Me seisomme paikalla, joka kantaa mukanaan yhden historian raskaimmista ja ristiriitaisimmista kohtaloista. Vuodet 1943 ja 1944 eivät olleet vain numeroita kalenterissa, vaan ne olivat aikaa, jolloin epätoivo ja toivo kietoutuivat toisiinsa. Täällä, näissä maastossa, virolaiset vapaaehtoiset kokivat sodan raivon ja yksinäisyyden. Tunnelma on täällä edelleen hivenen sähköinen, ikään kuin historia ei olisi koskaan täysin poistunut, vaan odottaisi vain, että joku pysähtyy kuuntelemaan sen tarinaa. Mennäänpä syvemmälle siihen, mitä täällä oikeasti tapahtui. Vuonna 1943 maailma oli liekeissä, ja Viro oli jäänyt kahden jättiläisen, Saksan ja Neuvostoliiton, väliin. Monet virolaiset päätyivät saksalaisten riveihin, mutta kyse ei ollut vain ideologiasta. Se oli selviytymiskamppailua. He pelkäsivät Stalinin punaista armeijaa, joka oli jo kerran pyyhkäissyt maan yli ja jättänyt jälkeensä kauhua. Vapaaehtoisuus oli usein pakotettua tai ainakin vaihtoehto vankeudelle. Kun nämä miehet saapuivat tänne, he eivät taistelleet vain Saksan puolesta, vaan heidän sydämessään sykki vain yksi asia: oman kotimaan vapautus ja itsenäisyyden palauttaminen. He olivat sotilaita, jotka tiesivät olevansa pelinappuloita suurvaltojen shakkilaudalla. He rakensivat juuri tähän maastoon asemiaan, kaivoivat juoksuhautoja ja valvovan yön hiljaisuudessa katselivat itään, tietäen, että vihollinen lähestyy ja että heidän kohtalonsa oli sidottu voimaan, joka oli jo murtumassa. Mutta tässä kohtaa tarinaan tulee se mystinen ja synkkä sävy. Näiden vapaaehtoisten kohtalo on jäänyt historian hämäriin, osittain siksi, että heidän tarinansa oli pitkään kielletty. He olivat miehiä, jotka jäivät historian väliin. Myytit kertovat yksinäisistä vartioista, jotka pysyivät asemissaan vielä kauan sen jälkeen, kun muu armeija oli perääntynyt, tai salaisista viesteistä, joita lähetettiin kotiin Virossa. Täällä on kuljettu polkuja, joita ei löydy virallisista kartoista, ja on kuiskaillut nimiä, jotka pyyhittiin arkistoista. Heistä tuli varjoja, jotka vaelsivat sodan ja rauhan välisessä tyhjiössä. Se on se hiljaisuus, jonka me täällä tunnemme; se ei ole tyhjyyttä, vaan täynnä sanomattomia sanoja ja katkeamattomia kaipauksia kotiin, jonne moni heistä ei koskaan päässyt palaamaan. Nyt, kun katsomme näitä nähtävyyksiä ja muistomerkkejä, meidän on kysyttävä itseltämme: mitä me opimme tästä? Historia ei ole vain voittajien kirjoittamaa, vaan se koostuu myös näistä hylätyistä kohtaloista ja vaikeista valinnoista. Kehotan teitä kävelemään tämän reitin hitaasti. Älkää vain katsoko kiviä tai opasteita, vaan tuntekaa maa jalkojenne alla. Mietikää niitä nuoria miehiä, jotka seisoivat tässä samassa kohdassa kahdeksankymmentä vuotta sitten, tuntien saman tuulen kasvoillaan. Pysähtykää hetkeksi hiljaisuuteen. Se on paras tapa kunnioittaa niitä, joiden tarinat lähes unohtui. Olkaa hyvä ja jatkakaa matkaa, mutta pitäkää tämä tunnelma mukananne.