Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy, katsoo ympärilleen ja laskee äänensä hieman, jotta ryhmä keskittyy. Hän elehtii kädellään kohti ympäröivää maisemaa.)
Katsokaas tätä hiljaisuutta. On helppo unohtaa, että juuri tässä maastossa, näiden puiden ja kiven keskellä, hengitti kerran nuoruuden into, pelko ja äärimmäinen epätoivo. Kun me seisomme tässä, me emme katso vain vanhoja rakenteita tai muistomerkkejä, vaan me katsomme kohtaloita, jotka puristuivat kahden maailmanvaltansa väliin. Vuodet 1943 ja 1944 olivat aikaa, jolloin ilma oli sähköistä ja jokainen askel saattoi olla se viimeinen. Kuvitelkaa itsenne nuoreksi virolaiseksi mieheksi tuona aikana. Teillä ei ole ollut oikeasti vaihtoehtoja, mutta teillä on ollut vahva halu suojella kotimaatan maaperää, vaikka se olisi tarkoittanut univormun pukemista, joka ei ollut kotoisin teidän omasta maastanne.
Nyt, jos menemme syvemmälle historiaan, meidän on ymmärrettävä se poliittinen paine, joka virolaisiin kohdistui. Vuonna 1943 sota oli kääntynyt, ja Saksan asema Itä-Euroopassa alkoi rakoilla. Virolaiset vapaaehtaiset eivät olleet yksimielinen ryhmä. Monille heistä saksalainen univormu oli vain väline, ainoa mahdollinen tapa saada koulutusta ja aseita, joilla vastustaa punaista armeijaa. He pelkäsivät Stalinin paluuta ja sitä kauhua, jonka ensimmäinen miehitys oli tuonut mukanaan vuonna 1940. He taistelivat siis tavallaan kahdella rintamalla: fyysisesti vihollista vastaan ja henkisesti oman identiteettinsä puolesta. Se oli traaginen valinta, jossa vähiten paha vaihtoehto tuntui silti usein mahdottomalta. He olivat miehiä, jotka taistelivat vapauden puolesta liittolaisen kanssa, jota he eivät välttämättä rakastaneet, mutta jota he tarvitsivat selviytyäkseen.
Tähän kohtaan liittyy kuitenkin tietty salaisuus, sellainen historian varjoihin jäänyt myytti. Pitkään näiden miesten tarinaa ei voinut kertoa ääneen. Ne, jotka selvisivät, joutuivat usein elämään kaksi eri elämää. Julkisesti he olivat tavallisia kansalaisia, mutta sydämessään he kantoivat muistoja taisteluista, joista ei saanut puhua. Täällä, näissä nähtävyyksissä, me näemme vain pintapuolisen kuvan, mutta pinnan alla on kerroksia hiljaisuutta. On sanottu, että monet heistä kantoivat mukanaan pieniä esineitä kotiaan muistuttavia, salaisia merkkejä virolaisuudesta, jotka oli kätketty univormun vuoriin. Se oli tapa sanoa maailmalle, että vaikka puku on saksalainen, sydän lyö virolaista tahtia. Tämä ristiriita loi myytin ”kadonneista sotilaista”, jotka taistelivat toivoen, että joku maailmalla muistaisi heidän todellisen motivaationsa.
Mutta nyt, kun me katsomme näitä jäänteitä, kysykää itseltänne: mitä me opimme tästä? Historia ei ole vain päivämääriä ja sotilasoperaatioita, vaan se on ihmisten tekemiä valintoja mahdottomissa tilanteissa. Nämä paikat eivät ole vain muistutuksia sodasta, vaan ne ovat kunnianosoituksia sille sitkeydelle, jolla ihminen yrittää säilyttää itsensä, kun kaikki ympärillä murenee. Toivon, että kun te jatkatte matkaanne, te ette näe vain betonia ja rautaa, vaan tunnette sen hiljaisen huokauksen, joka kantaa mukanaan nuoruuden ja isänmaallisuuden raskaan taakan. Kiitos, että kuljitte tämän polun kanssani.