Kuuntele opastus
Tervetuloa, hyvät matkakumppanit. Pysähtykää hetkeksi ja hengittäkää syvään. Tunnetteko tämän tuoksun? Se on sekoitus suolaista merivettä, mätäneviä levävyöteitä ja jotain sellaista, mitä on vaikea määritellä – ehkä se on historian oma tuoksu. Kun katsotte ympärillenne, Vallisaari näyttää ensisilmäyksellä vain rauhalliselta, vihreältä saarelta, jossa luonto on ottanut vallan. Mutta kuunnelkaa tarkasti. Tuulessa humisevat koivut ja lokkien huudot peittävät alleen jotain syvempää. Me seisomme paikassa, jossa hiljaisuus ei ole tyhjyyttä, vaan se on täynnä kuiskaavia tarinoita. Tämä saari on kuin elävä organismi, joka on kietonut syliinsä vuosikymmenien salaisuudet ja antanut luonnon hitaasti, mutta varmasti, murentaa ihmisen rakentamat muurit.
Jos katsomme tarkemmin näitä kallioita ja betonirakenteita, huomaamme, että Vallisaarella on ollut moni kasvot. Pitkään tämä paikka oli yksi Suomen tarkimmin varjeltuista sotilasalueista, osa Helsingin ulompaa puolustuslinjaa. Täällä on vallinnut kurinalaisuus, saappaiden kapseleet betonilla ja jatkuva valmiustila. Saari toimi strategisena etuvartiona, jonka tehtävänä oli suojella pääkaupunkia mereltä tulevilta uhilta. Kuvitelkaa itsenne nuoriksi vartijoiksi, jotka ovat viettäneet viikkojaan näissä kylmissä bunkkereissa, katsellen horisonttiin ja odottaen merkkiä, joka ei ehkä koskaan tullut. Betoni on ollut kovaa ja elämä ankeaa, mutta juuri se kontrasti tekee tästä paikasta nyt niin erityisen. On kiehtovaa nähdä, miten luonto on alkanut rapauttaa tätä sotilaallista kuria; sammal peittää tykkitornit ja saniaiset kasvavat halkeamista, joita on kerran luultu ikuisiksi.
Mutta Vallisaaren todellinen sielu piilee sen salaisuuksissa ja myyteissä. Pitkään tämä saari oli kartoilla lähes näkymätön, suljettu tavallisilta ihmisiltä, mikä ruokki kaupunkilaisten mielikuvitusta. Kuiskaillut on, että saaren syvissä kellareissa ja hämäriä käytäviä pitkin kulkee varjoja, jotka eivät kuulu tähän aikaan. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko saaren maaperään imeytynyt jotain sellaista, mikä ei koskaan poistu? Myytit kertovat valvonnasta, jota ei näy, ja salaisista viesteistä, jotka on kätketty kallioiden sisään. Tämä mystiikka on osa saaren vetovoimaa. Kun kuljemme näiden hylättyjen rakennelmien ohi, tunnemme sen pienen väreilyn niskassamme – tunteen siitä, että emme ole täällä yksin, vaan historia tarkkailee meitä kulmiensa takaa.
Nyt, kun olemme oppineet tuntemaan saaren historian ja sen varjot, haluan teidät katsomaan vielä kerran ympärillenne. Katsokaa, miten upeasti luonto on ottanut tämän paikan takaisin. Me emme ole täällä vain vierailemassa raunioissa, vaan todistamassa suurta kiertoa. Se on muistutus siitä, että lopulta luonto voittaa aina. Betonimuurit murenevat, mutta metsä kasvaa ja meri jatkaa lyömistään rantaan. Toivon, että vietätte loppupäivän tässä rauhassa ja annatte saaren kertoa teille omat tarinansa. Kulkakaa varovasti, kunnioittakaa tätä hiljaisuutta ja katsokaa tarkasti – ehkä löydätte jotain sellaista, mitä kukaan muu ei ole huomannut. Matka jatkuu, mutta jättäkäämme tänne vain jalanjälkemme ja viemme mukanamme palasen tätä mystistä tunnelmaa.