Luku 1
(Opas pysähtyy, katsoo ympärilleen ja ottaa rennon asennon. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, antaen taukojen korostaa meren kohinaa.)
Katsokaa ympärillenne. Täällä Naissaarella aika tuntuu pysähtyneen, eikö vain? Tungetteko sen ilmassa? Se on sekoitus suolaista merituulta, kosteaa sammalta ja sellaista tiettyä hiljaisuutta, jota ei kaupungin keskustasta löydy. Nyt me seisomme luonnon keskellä, missä männyt taipuvat tuuleen ja kalliot kätkevät sisäänsä vuosisatojen tarinoita. Mutta tämä rauha on hämäystä. Jos kuuntelette tarkkaan, voitte melkein kuulla kaukaiset käskyt, saappaiden kopinan kivellä ja tykkien jylinän. Tämä saari ei ole aina ollut puisto ja retkeilykohde, vaan se on ollut Helsingin näkymätön vartija, rautainen kilpi, joka on suojellut meitä meren puolelta silloin, kun maailma oli paljon vaarallisempi paikka.
Mennään nyt vähän syvemmälle historiaan. Naissaari on ollut strateginen solmukohta jo satojen vuosien ajan. Kun Venäjä ja Ruotsi taistelivat herruudesta täällä Itämerellä, Naissaaren merkitys kasvoi. Täällä on rakennettu linnoituksia, pystytetty tähystyspaikkoja ja harjoitettu kurinalaista sotilaselämää. Kuvitelkaa itsenne nuoreksi sotilaaksi 1800-luvulla: asuminne täällä kaukana kotoa, ympärillänne vain kylmä meri ja tiukka kuri. Saarella on ollut valtavia betonirakenteita ja bunkkereita, jotka on suunniteltu kestämään pahimmatkin pommitukset. Se on ollut suljettu alue, sotilasalue, jonne tavallinen helsinkiläinen ei päässyt vain kävelyllä. Se oli salaisuus, joka näkyi horisontissa, mutta jonka todellinen luonne pysyi piilossa korkeiden aitojen ja vartijoiden takana. Sota ja puolustustaistelu ovat muovanneet tämän maan, ja vaikka luonto on nyt ottanut vallan takaisin, betonin murenevat reunat kertovat edelleen tarinaa valvonnasta ja jännityksestä.
Mutta sotilashistoria on vain pintaa. Naissaareen liittyy myös omia mysteerejään ja paikallisia legendoja. Sanotaan, että saarella on tunneliverkostoja ja kätköjä, jotka eivät näy millään kartalla. On puhuttu salaisista viestintäkanavista ja huoneista, jotka on hylätty kiireellä, jättäen jälkeensä vain kaiun menneistä keskusteluista. Jotkut sanovat, että sumuisina syysiltaina täällä voi tuntea jonkun katseen niskassaan, kuin joku vanha vartija tarkistaisi vielä kerran, että rannikko on turvassa. Se on se saaren mystiikka; se, että luonto on peittänyt alleen osan totuudesta. Kun kävelette näiden metsien halki, ette kulje vain puistossa, vaan te kuljette kerrosten päällä. Jokaisen kiven ja puun alla voi olla palanen jotain, mitä ei koskaan haluttu kertoa julkisuudessa.
Nyt kun olemme tunteneet saaren hengityksen, kutsun teidät jatkamaan matkaa. Älkää vain katsoko polkua, vaan katsokaa yksityiskohtia. Etsikää ne kohdat, missä luonto on murtanut betonin, ja miettikää, mitä se kertoo meidän ajastamme ja vallasta. Naissaari on meille muistutus siitä, että mikään linnoitus ei ole ikuinen, mutta luonto ja tarinat jäävät aina jäljelle. Nauttikaa tästä hetkestä, hengittäkää syvään ja antakaa saaren kertoa teille omat salaisuutensa. Olkaa hyvät, jatketaan matkaa kohti rannikkoa, niin katsotaan, mitä vielä löydämme.
