Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy rinteen yläosaan, ottaa syvään henkeä ja pyyhkäisee kämmenellään ilmaa, ikään kuin kutsuen kuulijat katsomaan alas vehreään rotkoon.)*
Katsokaa tätä. Ottakaa hetki aikaa ja vain kuunnelkaa. Kuulutko tuon veden kohinan ja lehtien suhinan? Täällä Pitkäkosken rinnelehdoilla aika tuntuu pysähtyvän, eikö vain? Me seisomme nyt paikassa, joka on kuin elävä aikakapseli. Kun katsotte noita jylhiä lehtiä ja sammaleisia kiviä, ette näe vain luontoa, vaan te näette selviytyjän. Tämä vehreys ei ole tullut tänne sattumalta, vaan se on taistellut tilansa jokivarsiin ja jyrkänteisiin vuosituhansien ajan. Täällä ilma on erilainen, kosteampi ja tuoksuu mullan ja vanhan metsän tavoin, vaikka olemme aivan kaupungin kyljessä. Tervetuloa paikkaan, jossa luonnon oma arkkitehtuuri ja historian hiljaisuus kohtaavat.
Mutta mennäänpä nyt syvemmälle. Jos suljette silmänne, voitte melkein nähdä, kuinka tämä maisema on muuttunut. Jääkauden jälkeen, kun maa nousi ja vedet vetäytyivät, tällaiset suojaiset rinteet jäivät jäljelle turvapaikoina. Nämä lehdot ovat olleet täällä kauan ennen meitä, ennen teitä ja ennen kaupunkia. Ne ovat olleet tärkeitä ekologisia käytäviä, joita pitkin elämä on liikkunut. Historiallisesti tämä alue on ollut osa suurempaa kokonaisuutta, jossa Vantaanjoki on toiminut elämän valtaväylänä. Ihmiset ovat kulkeneet näitä rantoja pitkin jo kivikaudelta asti, etsineen ravintoa ja suojaa. Myöhemmin, kun teollisuus alkoi kolkuttaa ovea, Pitkäkosken kaltaiset paikat muuttuivat. Täällä on tullut kyliä, myllyjä ja kovaa työtä, mutta nämä jyrkät rinteet pysyivät usein koskemattomina, koska ne olivat liian vaikeita raivata pelloiksi. Luonto siis voitti tässä kohtaa ihmisen tarpeen hallita, ja siksi meillä on nyt tämä harvinainen mahdollisuus nähdä, miltä Etelä-Suomen luonto näytti ennen suuria muutoksia.
Ja tässä kohtaa tulee se mielenkiintoinen osa. Jokaisella tällaisella paikalla on salaisuutensa. Vanhat tarinat kertovat, että näissä syvissä rotkoissa ja lehtojen varjoissa on aina asunut jotain, mitä ei voi selittää tieteellä. Sanottiin, että täällä on voinut kohdata metsän henkiä tai kuulua ääniä, joita ei pitäisi kuulua. Ehkä se oli vain veden kuiskausta tai tuulen leikittelyä lehdissä, mutta myytit syntyivät, koska tämä paikka tuntuu pyhältä. On jotain mystistä siinä, miten valo siivilöityy korkeiden puiden läpi ja luo tanssivia varjoja maahan. Monet uskovat, että tällaiset paikat toimivat siltana menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Kun kävelette täällä, ette kulje vain polkua pitkin, vaan kuljelette kerrosten läpi, joissa jokainen kivi ja jokainen vanha puu kantaa mukanaan muistoa jostain, mitä me olemme jo unohtaneet.
Nyt minä haastan teidät. Kun jatkamme matkaamme alas rinnettä, älkää vain kävelkö, vaan yrittäkää tuntea tämän paikan energian. Katsokaa tarkasti puunrunkojen sammalta ja miettikää, kuinka monta sukupolvea on kulkenut tästä samasta pisteestä. Me olemme vain hetkellisiä vieraita tässä ikuisessa lehdossa. Toivon, että vietätte täältä mukananne palasen tätä rauhaa ja kunnioitusta luonnon voimaa kohtaan. Pidetään huolta tästä aarteesta, jotta seuraavakin sukupolvi voi tulla tänne, pysähtyä ja kysyä itseltään, mitä nämä lehdot kertoisivat, jos ne vain osaisivat puhua. Olkaa hyvät, tulkaa perään, niin katsotaan, mitä rotkon pohjalta löytyy.