Revontulet

(Opas seisoo ryhmän kanssa pimeällä, lumisella kukkulalla. Hän laskee ääntään, jotta se kantaa mutta säilyttää intiimin tunnelman. Hän viittaa kädellään ylös kohti tähtitaivasta.) Katsokaa nyt tätä hiljaisuutta. Tunnetelettekö sen, miten pakkanen puree poskiin, mutta samalla tuo raikas ilma saa mielen kirkkaaksi? Me seisomme tässä keskellä pohjoista yötä, missä taivas ei ole vain musta peite, vaan valtava, elävä kangas. Jos olette onnekkaita, juuri nyt, kun meidän ei pitäisi puhua liikaa, tuo yläpuolellamme oleva tyhjyys alkaa liikehdintään. Ensin se on vain haalea, lähes huomaamaton vihreä huntu, joka tanssii hitaasti tähtien välissä. Sitten se syttyy. Se alkaa vyöryä, värähdellä ja kaartua kuin valtava, valon muodostama joki. Se on hetki, jolloin ihminen tuntee itsensä pieneksi, mutta samalla osaksi jotain paljon suurempaa. Tervetuloa todistamaan luonnon suurinta valoshow’ta. Mutta tiedättekö, että tämä näky on ravinnut ihmismieltä tuhansia vuosia? Me tiedämme nykyään tietenkin fysiikan: aurinkotuulen varaukselliset hiukkaset törmäävät maan magneettikenttään ja synnyttävät nämä valot ilmakehän hapen ja typen kanssa. Mutta historian harrastajana minua kiehtoo se, mitä me ajattelimme ennen satelliitteja ja laboratorioita. Varhaisille ihmisille nämä eivät olleet hiukkasia, vaan merkkejä. Keskiajalla Euroopassa taivaan punaiset hehkut tulkittiin usein enteiksi sodista tai suurista katastrofeista. Ne olivat varoituksia jumalilta. Täällä pohjolassa taas nähtiin näissä valoissa usein sielujen vaellusta. On kiehtovaa ajatella, että samat valot, jotka me nyt kuvaamme puhelimilla, saattoivat sata vuotta sitten herättää syvää kunnioitusta ja jopa pelkoa, koska ne muistuttivat meitä siitä, että maailman yllä vallitsee voima, jota emme pysty hallitsemaan tai täysin ymmärtämään. Ja sitten meillä on ne kauneimmat myytit, ne jotka kertovat siitä, miten me olemme yrittäneet selittää tätä kauneutta tarinoilla. Saamelaisessa perinteessä revontulet eivät olleet vain valoa, vaan niillä oli sielu. Niitä kunnioitettiin ja jopa pelättiin. Sanottiin, että jos revontulille huusi tai vihelsi, ne saattoivat laskeutua alas ja viedä ihmisen mukanaan taivaalle. Siksi niiden alla oli tarkoitus olla hiljaa ja nöyränä. Toinen tarina, joka on jäänyt elämään, viittaa nimenomaan revontuleen itseensä: kuvitelkaa arktinen kettu, joka juoksee tundraa pitkin ja pyyhkäisee pörröisellä hännällään lunta ylös taivaalle, jolloin siitä syntyy tuo kipinöivä valovana. Onko se tieteellistä? Ei tietenkin. Mutta eikö se ole paljon runollisempaa kuin puhua vain elektronien törmäyksistä? Joten, kun katsotte nyt ylös, älkää vain analysoisiko sitä, mitä näette. Yrittäkää tuntea se sama kunnioitus, jota esi-isämme tunsivat. Olkaa hetken se hiljainen tarkkailija, joka ei yritä selittää kaikkea, vaan vain nauttii siitä, että olemme täällä, juuri nyt, todistamassa tätä ihmettä. Anna taivaan kertoa oma tarinansa. Ja nyt, pysähdytään kaikki hetkeksi täysin hiljaa ja katsotaan, mitä tuo pohjoisen taivas meille tänä yönä paljastaa.