Melon pähkinäpensaslehto

Tervetuloa tänne Melon pähkinäpensaslehtoon! Pysähtykääpä hetkeksi tähän polun mutkaan ja vetäkää keuhkot täyteen ilmaa. Aistitteko tuon kostean, mehevän illan mullan tuoksun? Katsokaa, miten valo leikkii noiden suurten, pehmeiden lehtien läpi ja luo maahan ihmeellisen vihreän valoleikin. Olemme vain kivenheiton päässä Nokianvirran kuohuista, mutta täällä lehdon siimeksessä tuntuu kuin astuisi aivan toiseen maailmaan – salaperäiseen, rehevään ja melkein trooppiseen keitaaseen. Noin kymmenen opasvuoteni aikana olen huomannut, että tämä paikka tekee kävijään aina saman vaikutuksen: puhe vaimenee luonnollisesti kuiskaukseksi. Täällä luonto ei vain ole läsnä, se ympäröi ja syleilee meitä. Mutta miten ihmeessä tämä eteläinen ja vaativa lehtopuu, pähkinäpensas, kukoistaa täällä Pirkanmaalla näin runsaana? Vastauksen löytämiseksi meidän täytyy matkustaa ajassa taaksepäin, noin kuusituhatta vuotta. Elettiin niin sanottua atlanttista lämpökautta, jolloin Suomen ilmasto oli huomattavasti nykyistä lämpimämpi, kuin Keski-Euroopassa ikään. Silloin pähkinäpensaat peittivät laajoja alueita Etelä-Suomessa. Ajan kuluessa ilmasto viileni, ja laji joutui perääntymään. Melon lehto onkin elävä muinaismuisto, suojaisa mikroilmaston ihme, jossa maaperän ravinteisuus ja Nokianvirran laakson tuoma lämpö ovat pitäneet nämä esihistorialliset kasvit hengissä läpi vuosituhansien. Ja ajatelkaapa tätä viereistä jokea! Nokianvirta oli muinais-Suomen valtatie. Jo kivikaudella ja rautakaudella tästä melottiin ohi turkisnahat kyydissä. Tuolloiset ihmiset varmasti tuntivat tämän samaisen lehdon ja hyödynsivät sen runsaita pähkinäsatoja pitkien, kylmien talvien yli selviytymiseen. Pähkinäpensas ei ollut muinaisille ihmisille pelkkä ravinnonlähde, vaan siihen liittyi vahva mytologinen salaisuus. Vanhassa kansanperinteessä pähkinäpensasta pidettiin viisauden, hedelmällisyyden ja suojelun symbolina. Uskottiin, että juuri pähkinäpensaan oksasta vuoltu taikavarpu kykeni löytämään niin maanalaiset vesisuonet kuin kätketyt aarteetkin. Kansanparantajat uskoivat myös, että pähkinäpensaslehto oli maaginen turvapaikka, johon salama ei koskaan iskenyt ja jossa käärmeet menettivät myrkyllisyytensä. Kun kävelemme syvemmälle lehdon uumeniin, voitte melkein tuntea tuon vanhan uskomusmaailman läsnäolon. Jokainen taipuisa oksa kantaa mukanaan tarinaa ajoilta, jolloin ihminen eläisi täydellisessä symbioosissa ympäröivän metsän haltijoiden kanssa. Ja tässä tulee päivän yllätys, jota monet eivät tule ajatelleeksi: tämä herkkä ja ikivanha luontoparatiisi sijaitsee aivan modernin teollisuushistorian sydämessä. Vain kivenheiton päässä jylisee Melon vesivoimalaitos, joka valjasti Nokianvirran voiman nimenomaan teollisuuden tarpeisiin – samalla alueella, josta koko Nokian yhtiö ja kaupunki saivat alkunsa. On hämmästyttävä kontrasti, miten ihmisen rakentama tekniikka ja tämä vihreä, herkkä muinaismuisto elävät aivan rintarinnan. Nyt ehdotankin, että jatkamme matkaa eteenpäin aivan hiljaa. Antakaa ajatusten levätä ja katsokaa, löydättekö polun varrelta tänä syksynä kypsyviä pähkinöitä. Kiitos, että olette mukana, nautitaan tästä ainutlaatuisesta keitaasta.