Nuijalanrinne

(Opas pysähtyy rinteen reunalle, ottaa syvään henkeä ja viittoo ryhmää katsomaan alas laaksoon. Ääni on rauhallinen, kutsuva ja hieman salaperäinen.) Katsokaa tätä näkymää. Tunnetteko tekin sen? Tuon hienoisen viileyden, joka nousee rinteestä, vaikka aurinko paistaisi vielä korkealla. Täällä Nuijalanrinteellä aika tuntuu pysähtyvän. Me seisomme paikassa, jossa luonto ei ole vain tausta, vaan se on itsessään arkisto. Nuijala on aina ollut tällainen paikka – hieman erillinen, hieman mystinen, kuin oma saarekkeensa keskellä kehittyvää ympäristöä. Kuulkaa tuota tuulen huminaa puissa; se on sama ääni, joka on saattanut kuulua täällä satoja vuosia sitten, kun ihminen oli vain pieni vieras näiden jyrkkien rinteiden ja syvien metsien keskellä. Täällä ei ole kiirettä, täällä on vain tämä hetki ja se valtava hiljaisuus, joka kantaa mukanaan menneiden sukupolvien muistoja. Jos menemme historian syvään päätyyn, niin tämä maasto ei ole syntynyt sattumalta. Meidän jalkojemme alla on jääkauden perintö, valtavat voimat, jotka muovasivat tämän rinteen ja loivat pohjan koko alueen luonteelle. Nuijala on tunnettu erityisesti puutarhoistaan ja vehreydestään, mutta se ei ole ollut itsestään selvää. Historiallisesti täällä on kohdattu sekä luonnon armottomuus että sen anteliaisuus. Kun ajatellaan vanhoja tiloja ja niitä, jotka täällä raivasivat maata, voi vain kuvitella, millaista taistelua tuo rinne on ollut. Se on ollut este, mutta samalla suoja. Nuijalan alue on ollut strateginen piste, jossa kulkureitit ja luonnonmuodot ovat kohdanneet. Täällä on liikkunut ihmisiä, jotka ovat tunteneet jokaisen kivisillan ja jokaisen puron, ja jotka ovat ymmärtäneet, että luontoa ei voi alistaa, vaan sen kanssa on sovittava. Mutta tiedättekö, jokaisella tällaisella rinteellä on myös salaisuutensa. Paikalliset legendat ja vanhat tarinat vihjaavat, että Nuijalanrinne on ollut paikka, jossa raja näkyvän ja näkymättömän maailman välillä on ollut ohut. Sanotaan, että sumuisina aamuina täällä on nähty hahmoja, jotka eivät kuulu tähän aikaan, tai kuultu ääniä, joille ei löydy loogista selitystä. Ehkä kyse on vain tuulesta ja maaston muodoista, mutta historian harrastajana tiedän, että myytit syntyvät aina jostain. Ne syntyvät siitä kunnioituksesta ja jopa pelosta, jota ihminen on tuntenut villiä luontoa kohtaan. Nuijalanrinne on toiminut eräänlaisena henkisenä rajapintana, jossa ihminen on voinut kohdata omat pelkonsa ja toiveensa kaukana kylän kiireestä. Nyt, kun me seisomme tässä, haluaisin teidät katsomaan vielä kerran tuonne alas. Mitä te näette? Näettekö vain puiden latvoja ja vihreyttä, vai pystyttekö kuvittelemaan ne kaikki tarinat, jotka ovat tähän maaperään imeytyneet? Nuijalanrinne ei ole vain maantieteellinen kohde, se on tunne. Se muistuttaa meitä siitä, että me olemme vain lyhyitä vierailijoita tässä suuressa kierrossa. Kun me nyt jatkamme matkaamme, ottakaa tämä rauhan tunne mukananne. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja kuunnelkaa. Rinne kertoo tarinansa niille, jotka osaavat hiljentyä. Kiitos, kun kuljitte tämän pätkän kanssani.