Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy rauhallisesti Puuhkalakinpuiston korkeimmalle kohdalle, katsoo ympärilleen ja ottaa pienen tauon ennen kuin aloittaa lempeällä, mutta vakuuttavalla äänellä.)
Katsokaapa tätä näkymää. Hengittäkääpä kunnolla sisään – tunnetteko tuon raikkaan metsän tuoksun ja sen, miten kaupungin melu alkaa jäädä jonnekin kauas taustalle? Täällä Puuhkalakinpuistossa me ollaan tavallaan kaupungin keuhkoissa. Se on ihmeellistä, eikö? Vain muutaman kadun päässä sykkii urbaani elämä, mutta täällä, näiden vanhojen puiden katveessa, aika tuntuu hidastuvan. Täällä ei ole kiirettä. Kun kuljemme näitä polkuja pitkin, me ei vain liikututa jalkojamme, vaan me astutaan tavallaan eri aikavyöhykkeelle. Täällä luonto ja kaupungin historia kietoutuvat toisiinsa tavalla, jota ei ehkä ensisilmäyksellä huomaa, jos vain kiirehtii ohi.
Mutta jos me katsotaan tarkemmin, niin tää alue ei ole aina ollut tällaista levollista puistoa. Jos me kelattaisiin kelloa taaksepäin, niin me nähtäisiin täällä kovaa työtä, hikeä ja raivausta. Puuhkala on ollut osa sitä kasvavaa kaupunkirakennetta, jossa luonto on joutunut väistymään ihmisen tarpeiden tieltä, mutta sitten on tapahtunut jotain mielenkiintoista. Täältä on jäänyt talteen tämä viheralue, joka toimii muistutuksena siitä, millaista tää maisema oli ennen kuin betoni ja asfaltti ottivat vallan. Historian harrastajana mä mietin usein, ketkä kaikki ovat täällä kulkeneet sata vuotta sitten? Ehkä täällä on levätty työpäivän jälkeen tai täällä on suunniteltu tulevaisuutta, kun kaupunki on laajentunut ympärille. Tämä puisto on kuin elävä arkisto, joka kertoo tarinaa kaupunkisuunnittelusta, jossa on ymmärretty, että ihminen tarvitsee metsää lähellään pysyäkseen järjissään.
Ja tässä kohtaa tulee se osa, josta mä itse tykkään eniten – ne pienet salaisuudet, joita ei löydy virallisista oppaista. Sanotaan, että Puuhkalakilla on oma henkensä. Vanhat paikalliset ovat kuiskaillaan, että tiettyjen puiden alla tai tiettyjen polkujen risteyksissä on voitu nähdä asioita, joita ei voi selittää järjellä. Ehkä se on vain mielikuvitusta, tai ehkä täällä on säilynyt jotain sellaista muinaista voimaa, joka vetää puoleensa niin ihmisiä kuin metsän eläimiäkin. On sanottu, että jos täällä pysähtyy ihan hiljaa ja kuuntelee tuulta puiden latvoissa, voi kuulla kaikuja menneiltä ajoilta. Se on sellaista urbaania mystiikkaa, joka tekee tästä paikasta paljon enemmän kuin vain joukon puita ja pensaita. Se on paikka, jossa todellisuus ja tarustot kohtaavat.
Nyt mä ehdotan, että me jatketaan matkaamme vielä pienen matkan päässä, mutta teen teille yhden pyynnön. Kun me kuljetaan eteenpäin, älkää vain katsoko eteenpäin, vaan katsokaa ympärillenne. Etsikää ne kohdat, joissa luonto on ottanut vallan takaisin tai missä näette jonkin pienen yksityiskohdan, joka näyttää siltä, että se on ollut tässä jo ikuisuuden. Anna tämän paikan rauhan imeytyä teihin. Meidän on tärkeää muistaa, että vaikka maailma ympärillä muuttuu ja nopeutuu, meillä on täällä Puuhkalakilla paikka, jossa saa vain olla. No niin, mennäänpä katsomaan, mitä muita salaisuuksia tää puisto meille vielä paljastaa.