Havis Amanda

(Opas pysähtyy Havis Amandan eteen, levittää kätensä ja katsoo ryhmää hymyillen.) Katsokaapa tätä. Olemme nyt Helsingin sydämessä, aivan siinä pisteessä, missä kaupungin syke on vahvimmillaan. Kuulkaa ympärillämme olevaa huminaa, tuoksikaa merituulta, joka pyyhkii Eteläsatamasta, ja katsokaa tätä upeaa, hohtavaa pronssia. Havis Amanda ei ole vain patsas, se on Helsingin sielu, kaupungin tervetulotoivotus ja kenties kaupunkimme kiistellyin asukas. Kun seisotte tässä, kuvitelkaa hetkeksi kaupunki sata vuotta sitten: hevoskärryt kolisevat mukulakivillä, satama on täynnä purjelaivoja ja tämä nainen, tämä meren tyttö, on juuri noussut vaahdosta tervehtimään maailmaa. Täällä, veden ja pronssin kohdatessa, Helsinki kertoo tarinaansa avoimuudesta ja muutoksesta. Mutta mennäänpä hieman syvemmälle historiaan, sillä Amanda ei ollut aluksi kaikkien suosikki. Vuosi oli 1908, kun kuvanveistäjä Ville Vallgrenin teos paljastettiin. Vallgren oli nuori, kunnianhimoinen ja hienostunut mies, joka oli opiskellut Pariisissa. Hän toi mukanaan eurooppalaisen jugendin ja libertiiniten vapauden henkeä, mikä oli tuon ajan konservatiivisessa Helsingissä melkoinen shokki. Ihmiset hätkähtivät. Alastomuus oli liikaa, ja monet pitivät teosta jopa siveettömänä. Muistakaa, että elimme aikaa, jolloin naisen säädyllisyys oli pyhä asia. Amandaa kritisoitiin rajusti, ja jopa kaupungin valtaapitävät olivat epävarmoja siitä, kuuluiko tällainen paljas hahmo julkiseen tilaan. Silti, juuri tuo vastakkainasettelu – vanhan maailman jäykkyys ja uuden ajan vapaus – teki Amandasta symbolin. Hän ei ollut vain koriste, vaan rohkea kannanotto sille, että Helsinki halusi olla osa modernia Eurooppaa, taiteellinen ja rohkea suurkaupunki. Tämän historian varjoissa asuu myös tietty mystiikka. Amandaan liittyy nimittäin mielenkiintoinen myytti: sanotaan, että hän on meren tytär, joka nousi syvyyksistä herättämään Helsingin nukkuvan sielun. Mutta on myös puheita siitä, miten patsas on toiminut kaupungin epävirallisena mittarina. Jos Amanda on tyytyväinen, kaupunki kukoistaa. Nykyään tiedämme tietysti, että Amanda on kokenut kovia; hän on ollut poliittisten mielenosoitusten keskipisteenä, häntä on peitetty, maalattu ja jopa yritetty poistaa. Mutta jokaisen vastoinkäymisen jälkeen hän on palannut entistä kirkkaampana. Se on osa Amandan salaisuutta: hän kestää kaiken. Hän on nähnyt Helsingin kasvavan pienestä rannikkokaupungista maailmanluokan metropoliksi, ja hän on pysynyt tässä, hymyillen lempeästi kaikille niille, jotka pysähtyvät hänen eteensä. Nyt, kun katsotte häntä uudestaan, älkää nähneet vain pronssia ja vettä. Näkikää siinä rohkeus olla oma itsensä, riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat. Amanda muistuttaa meitä siitä, että kauneus ja vapaus herättävät aina tunteita, ja juuri se tekee taiteesta elävää. Ennen kuin jatkamme matkaamme kaupungin kapeammille kujille, ottakaa hetki aikaa ja kuvitelkaa, mitä Amanda kertoisi meille, jos hän voisi puhua. Mitä hän sanoisi tämän päivän kiireisille helsinkiläisille? Ehkä hän vain kehottaisi meitä pysähtymään ja nauttimaan hetkestä. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historiallisen kierroksen kanssani, nyt liikutaan eteenpäin!