Luku 1
*(Opas pysähtyy ryhmän kanssa Töölön palvelukeskuksen eteen, katsoo ympärilleen ja hymyilee lempeästi. Hän laskee äänensä hieman, ikään kuin kertoisi yhteistä salaisuutta.)*
Katsokaapa tätä rakennusta. Ensisilmäyksellä se näyttää ehkä vain yhdeltä kaupungin monista terveydenhuollon ja hoidon yksiköistä, sellaiselta arkiselta tilalta, jonka ohi moni kävelee päivittäin miettimättä kertaakaan, mitä täällä tapahtuu. Mutta pysähtykää hetkeksi. Vedäkää keuhkot täyteen tätä Töölön ilmaa. Täällä, missä puistojen vihreys kohtaa kivisen kaupunkirakenteen, sykkii Helsingin sielu. Täällä on kyse jostain paljon suuremmasta kuin vain seinistä ja käytävistä. Täällä on kyse ihmisyyden perusasioista: huolenpidosta, muistoista ja siitä, miten me kohtaamme elämämme ehtoopuolen. Tunnukaa se hiljainen arvokkuus, joka ympäröi tätä paikkaa. Me emme ole vain rakennuksen edessä, vaan me seisomme ajan ja kokemusten risteyskohdassa.
Jos katsomme historian linssin läpi, meidän on mentävä syvemmälle Töölön kaupunginosaan. Tämä alue on aina ollut Helsingin sivistyneistön, taiteilijoiden ja virkamiehien koti. Kun Töölö alkoi kehittyä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, täällä luotiin visio urbaanista mutta ihmisläheisestä kaupungista. Palvelukeskuksen kaltaiset yksiköt ovat tämän kehityksen huipentuma. Ne eivät syntyneet tyhjiössä, vaan tarpeesta pitää huolta niistä, jotka rakensivat tämän kaupungin. Ajatelkaa niitä tuhansia elämiä, jotka ovat kulkeneet näiden katujen läpi: nuoria idealisteja, sodan jälkeisiä jälleenrakentajia ja kaupungin kasvun todistajia. Tämä talo on osa sitä jatkumoa, jossa yhteiskunnan vastuu muuttui perheiden sisäisestä hoidosta ammattimaiseksi, kaupungin järjestämäksi huolenpidoksi. Se on peili sille, miten Suomi on muuttunut köyhästä maaseutuyhteiskunnasta moderniksi hyvinvointivaltioksi, jossa kukaan ei saisi jäädä yksin.
Mutta jokaisessa rakennuksessa on myös omat näkymättömät kerroksensa, eräänlaiset kaupunkimyytit. Sanotaan, että näissä seinissä asuu enemmän viisautta kuin missään Helsingin kirjastossa. Ei kirjoissa, vaan muistoissa. Kertomukset kertovat, kuinka käytävillä voi välillä tuntea sellaista rauhaa, jota on vaikea löytää muualta kaupungin kiireestä. Jotkut sanovat, että täällä aika hidastuu. On tarinoita vanhoista ystävyksistä, jotka ovat löytäneet toisensa uudelleen vuosikymmenten jälkeen, tai salaisista rakkaustarinoista, jotka kukoistavat vielä iän hämärässä. Tämä paikka on kuin elävä arkisto. Jokainen huone ja jokainen käytävä kantaa mukanaan tuhansia kuiskattuja sanoja, naurahduksia ja kyyneleitä. Se on eräänlainen hiljainen pyhättö, jossa elämän suuri kaari kiertää takaisin alkuun, ja jossa jokainen ihminen on oman elämänsä sankari, riippumatta siitä, muistaako hän sen itse vielä.
Nyt kun me olemme pysähtyneet tämän rakennuksen äärelle, haluan teidän tekevän yhden asian. Kun jatkamme matkaamme eteenpäin, katsokaa ympärillenne ja miettikää, mitä te itse haluaisitte jättää jälkeenne tähän kaupunkiin. Töölön palvelukeskus muistuttaa meitä siitä, että lopulta jäljelle jää vain se, miten olemme kohdelleet toisiamme ja miten olemme huolehtineet toisistamme. Se on kaunein ja totisin oppitunti, jonka tämä rakennus meille antaa. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historian ja tunteen matkan kanssani. Nyt mennään, seuraava pysäkkimme odottaa, mutta pidetään tämä hetken rauha mielessämme.
