Luku 1
*(Opas pysähtyy apteekin eteen, elehtii kädellään rakennusta ja katsoo ryhmää lämpimästi, mutta hieman salaperäisesti.)*
Katsokaa nyt tätä julkisivua. Pysähtykää hetkeksi ja hengittäkää syvään. Haistatteko sen? Se ei ole vain kaupungin kiire tai asfaltti, vaan jos suljetta silmänne, voitte melkein aistia sen vanhan, pölyisen tuoksun: kuivattujen yrttien, vahapaperin ja ripauksen etikkaa. Tervetuloa Steissin apteekkiin. Tämä ei ole vain paikka, josta on ostettu särkylääkkeitä tai cough-siirappeja, vaan tämä on kaupungimme hiljainen arkisto. Täällä on viety salaisuuksia, täällä on toivottu ihmeitä ja täällä on hallittu elämän ja kuoleman rajaa sellaiseen aikaan, kun lääketiede oli vielä puoliksi tiedettä ja puoliksi alkemiaa. Astukaa lähemmäs, niin kerron teille, mitä näiden seinien sisällä on oikeasti tapahtunut.
Mennään nyt taaksepäin, aikaan, jolloin apteekari ei ollut vain kauppias, vaan kaupungin arvostetuin tiedemies. Steissin apteekki syntyi aikana, jolloin lääkkeet valmistettiin vielä käsin, täällä samassa tilassa. Kuvitelkaa ne valtavat puukaapit, jotka ulottuvat kattoon asti, täynnä satoja pieniä lasipulloja. Niissä oli kaikkea mahdollista: opiaattia, arseniikkia, eksoottisia juuria Aasiasta ja uutteita, joiden nimiä emme enää osaa edes ääntää. Steiss itse oli mies, joka ei tyytynyt vain reseptien seuraamiseen. Hän oli tutkija. Hän vietti öitään takahuoneen laboratoriossa, missä tislauslaitteet poreilivat ja kaasut hietuivat ilmassa. Tuohon aikaan apteekki oli kaupungin tietokeskus. Ihmiset tulivat tänne kysymään neuvoa kaikkeen: kuumeeseen, mielen murtumiseen tai vaikkapa kasvojen ihottumaan. Se oli paikka, jossa tiedon jano ja hätä kohtasivat, ja Steiss oli se mies, jolla oli avaimet molempiin.
Mutta tiedättehän, että jokaisella vanhalla talolla on myös varjonsa. Steissin apteekkiin liittyy yksi tarina, jota ei löydy virallisista historiakirjoista, mutta jota on kuiskattu kaupungin kulmilla sukupolvelta toiselle. Sanotaan, että Steiss kehitti elämänsä aikana eräänlaisen eliksiirin, ”Kultaisen pisaran”, jonka väitettiin palauttavan nuoruuden ja poistavan kaiken kivun. Mutta tämä lääke ei ollut myytävänä. Se oli tarkoitettu vain niille, joilla oli tarjota jotain arvokkaampaa kuin raha – kenties poliittisia salaisuuksia tai vaikutusvaltaa kaupungin hallinnossa. Myytti kertoo, että apteekin kellariin on kätketty salainen kammio, jossa tämä eliksiiri on edelleen tallessa, odottamassa oikeaa hetkeä. Onko se vain kaupunkilegendaa? Ehkä. Mutta kun katsotte noita paksuja kiviseiniä, on vaikea olla uskomatta, että täällä on pidetty asioita piilossa maailmalta.
Nyt, kun olemme palanneet nykyhetkeen, katsokaa vielä kerran tätä paikkaa. Se muistuttaa meitä siitä, että terveys ja sairaus ovat olleet ihmisyyden keskiössä aina, mutta tapamme kohdata ne on muuttunut. Meillä on nykyään kliiniset terveyskeskukset ja sähköiset reseptit, mutta jostain syystä meitä vetää edelleen puoleensa tämä vanha maailma, jossa lääke oli taikaa ja apteekkari oli velho. Kannustan teitä, kun jatkamme matkaamme, miettimään: mitä te itsenne olisitte uskaltaneet pyytää Steissilta, jos olisitte astuneet sisään sata vuotta sitten? Jatketaanpa matkaa, seuraavaksi suuntaamme kohti raatihuonetta, jossa monet Steissin asiakkaista tekivät kaupungin kohtaloon vaikuttavia päätöksiä.
