Rodi

*(Opas seisoo ryhmän edessä, katse suunnattuna kaukaisuuteen, missä Egeanmeren syvänsininen kohtaa vaaleiden kivimuurien sävyt. Hän hymyilee rennosti ja elehtii kädellään ympäröivää maisemaa.)* Katsokaa ympärillenne. Tunnetteko te tämän tuulen? Se ei ole vain lämmintä merituulta, vaan se kantaa mukanaan tuhansien vuosien kaikuja. Tervetuloa Rodokselle, saarelle, joka on toiminut historian suurten voimien risteyksenä. Kun me nyt kävelemme näillä kivetyillä teillä, me emme vain liiku paikasta toiseen, vaan me kuljemme kerroksittain eri aikakausien läpi. Täällä ilma tuoksuu kuivuneelta suitsukkeilta, suolalta ja vanhalta kiveltä. Jos suljette silmänne hetkeksi, voitte melkein kuulla kaukaiset huudot torikauppiaiden, ritariston kolisten haarniskat ja antiikin filosofien kiistelyt. Tämä saari ei ole vain kohde kartalla, vaan se on elävä museo, joka on nähnyt maailman muuttuvan kerta toisensa jälkeen. Mennäänpä nyt syvemmälle tähän historian labyrinttiin. Kun katsomme Rodoksen vanhaa kaupunkia, me näemme ensimmäiselle silmäyksellä keskiaikaisen linnoituksen, mutta sen alla sykkii antiikin sydän. Rodos oli strateginen helmi, joka houkutteli puoleensa kaikki mahdolliset valloittajat. Täällä ritarikunnat, kuten Johanniittarit, rakensivat valtavia muureja suojautuakseen osmanien hyökkäyksiltä, ja heidän jättämänsä kapeat kujat ja goottilaiset yksityiskohdat tekevät kaupungista lähes satumaisen. Mutta muistakaa, että ennen ritareita täällä hallitsivat kreikkalaiset. Lindoksen akropoli, joka kohoaa jylhän kallion päällä, kertoo meille ajasta, jolloin meri oli valtatie ja Rodos oli tämän valtatien tärkein tulliportti. Se on paikka, jossa uskonto ja kauppa kietoutuivat toisiinsa, ja jossa temppelit rakennettiin niin korkealle, että merenkulkijat näkivät ne jo kaukaa horisontista. Se on pysäyttävä ajatus, eikö? Että seisomme samalla maalla, jollaat kerran katsottiin maailman ääriä. Ja sitten meillä on tietysti se suuri mysteeri, jota kaikki kysyvät. Rodoksen kolossi. Se oli yksi maailman seitsemästä ihmeestä, pronssinen jättiläinen, joka seisoi kerran vartioimassa sataman sisääntuloa. Vaikka patsas kaatui maahan jo vuosisatoja sitten maanjäristyksessä, sen henki elää yhä. On jotain lähes maagista siinä, miten ihminen on pyrkinyt rakentamaan jotain niin valtavaa, että se haastaa itse luonnon. Myytit kertovat, että kolossi ei ollut vain voiman symboli, vaan se edusti aurinkojumala Heliosia, joka valaisi tien kotiin palaaville merimiehille. Vaikka me emme voi enää nähdä sitä pronssista jättiläistä, me näemme sen perinnön siinä, miten saari on säilyttänyt ylpeytensä ja kykynsä nousta raunioista uudelleen. Se on muistutus siitä, että vaikka kivi murenee ja metalli ruostuu, ihmissielun halu jättää jälki maailmaan on ikuista. Nyt minä haastan teidät tekemään jotain. Kun me jatkamme matkaamme, älkää vain ottako valokuvia. Pysähtykää hetkeksi, koskettakaa näitä muureja ja miettikää, kuka muu on koskettanut niitä tuhatta vuotta sitten. Kuka on pelännyt, rakastanut tai toivonut näissä samoissa varjoissa? Rodos ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan kerralla, vaan se vaatii uteliaisuutta ja hitaasti kulkemista. Olkaa siis tänään uteliaita, eksykää tarkoituksella johonkin pieneen sivukujaan ja antakaa saaren kertoa teille oma tarinansa. Mennäänpä nyt eteenpäin, seuraava pysäkki odottaa meitä, ja lupaan, että se tulee yllättämään teidät.