Mattilan metsä

*(Opas pysähtyy metsän reunalle, ottaa syvään henkeä ja katsoo ryhmää lämpimästi. Hän elehtii kädellään kohti tiheää puustoa ja sammaleisia kantoja.)* Katsokaapa ympärillenne. Tervetuloa Mattilan metsään. Heti kun astumme tänne, kaupungin melu ja kiire jäävät taakseen, eikö vain? Tuntuuko teistähänkin se, miten ilma muuttuu viileämmäksi ja tuoksuu syvältä havunneulasilta ja kostealta mullalta. Tämä ei ole vain mikä tahansa metsäkaistale, vaan se on kuin elävä arkisto. Kun kuuntelette tarkasti, tuon tuulenvireen huminassa kuulee melkein menneiden aikojen kuiskauksia. Täällä aika tuntuu pysähtyneen, ja jokainen sammaloitunut kivi ja kiero puunrunko kantaa mukanaan tarinaa ajalta, jolloin maailma oli hitaampi ja ihminen eli paljon tiiviimmässä vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Tänne me tulemme etsimään sitä, mitä silmälle ei heti paljastu. Jos mennään hieman taaksepäin, niin muistetaan, että tämä alue ei ole aina ollut näin villi. Sata tai kaksi sataa vuotta sitten täällä vallitsi täysin erilainen rytmi. Mattilan metsät ja sen ympäristö olivat osa laajempaa maaseutumaista elämää, jossa metsä oli elinehto. Täältä haettiin polttopuita talven pakkasiin ja rakennusmateriaaleja koteihin. Kuvitelkaa itsenne tähän samaan kohtaan, mutta vaatteet ovat karkeaa pellavaa ja jaloissa on nahkaiset kengät. Täällä kulki vanhoja polkuja, joita pitkin ihmiset kantoivat lyhtynä kädessään vettä ja puita. Metsän reuna oli raja villin luonnon ja ihmisen kesyttämän tilan välillä. Se oli paikka, jossa tehtiin raskasta työtä, mutta se oli myös hengähdyspaikka. Historian harrastajana minua kiehtoo se, miten luonto ottaa takaisin sen, minkä ihminen on joskus raivannut. Jos katsotte noita suuria puita, ne ovat nähneet sukupolvien vaihtuvan ja kaupungin kasvavan ympärilleen, mutta ne ovat pysyneet vakaasti paikoillaan. Mutta tiedättekö, jokaisella metsällä on myös salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on aina liikunut tarinoita siitä, että Mattilan metsissä on kulmia, joihin ei kannata eksyä hämärän tullen. Sanotaan, että täällä on ollut vanhoja kätköpaikkoja ja ehkäpä jopa muistoja ajoilta, jolloin täällä on piilotettu asioita, joiden ei pitänyt löytyä. Onko täällä kulkenut hiippilöitä tai onko täällä ollut kohtaamisia, joita ei osattu selittää? Myytit kertovat metsän olevan ikään kuin portti toiseen maailmaan, jossa luonnonhenget valvovat puustoa. Ehkä se on vain mielikuvitusta, mutta kun kävelee täällä yksin sumuisena aamuna, on helppo uskoa, että puiden takaa seuraa joku, joka on asunut täällä kauan ennen meitä. Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta erityisen; se, ettei kaikki ole koskaan täysin selitettyä. Nyt minä ehdotan, että lähdetään liikkeelle. Mutta tehkää niin, että hiljentäköön hetkeksi. Älkää vain katsoko, vaan tuntekaa tämä paikka. Kokeilkaa koskettaa tuota vanhaa kaarnaa tai haistakaa tuo kostea sammal. Haastan teidät etsimään matkan varrelta jonkin pienen yksityiskohdan, joka näyttää teidän mielestänne siltä, että se kätkee sisäänsä jonkin salaisuuden. Mennäänpä syvemmälle metsään, katsotaan mihin polku meidät vie ja mitä tarinoita nämä puut meille vielä kertovat. Olkaa hyvä, astukaa perääni, mutta pysykää lähellä, ettemme kenties löydä itseämme jostain, mistä ei ole paluuta.