1979

*(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmää kohti ja hymyilee hienoisesti. Hän ottaa rennon asennon, mutta hänen äänestään kuuluu intohimo aihettaan kohtaan.)* Katsokaas ympärillenne. Tuntuuko se? Se on tämän paikan erityinen värinä. Me emme ole vain fyysisessä tilassa, vaan me olemme astumassa sisään tiettyyn aikakauteen. Jos suljette silmänne hetkeksi, voitte melkein kuulla kaupungin sykkeen sellaisena kuin se oli vuonna 1979. Se oli aikaa, jolloin maailma oli vielä jakautunut, mutta samalla se tuntui olevan murtumassa johonkin uuteen. Ilmassa oli sähköä, sellaista levotonta odotusta. Se oli diskopallojen välkettä, leveitä kauluksia ja ensimmäisiä tietokoneiden sirpaleita, jotka lupasivat muuttaa kaiken. Täällä, näiden seinien ja katujen välissä, tuo tunnelma tiivistyi. Vuosi 1979 ei ollut vain kalenterivuosi, se oli mielentila, jossa optimismi ja melankolia tanssivat samaa tanssia. Mutta mennäänpä syvemmälle, historian hämäryyteen. Vuosi 1979 oli kriittinen vedenjakaja. Euroopassa ja maailmalla poliittinen jännite oli huipussaan, mutta täällä, tässä kohteessa, se näkyi eri tavalla. Se näkyi arkkitehtuurin rohkeutena ja yhteiskunnallisena murroksena. Ajateltekaapa niitä ihmisiä, jotka kulkivat näillä käytävillä neljäkymmenen vuoden takaisin. He eivät tienneet, että he olivat osa suurta muutosta. Teollinen maailma alkoi hitaasti väistyä palveluyhteiskunnan tieltä. Rakennukset, jotka oli suunniteltu kestämään ja hallitsemaan, alkoivat saada uusia, epävirallisempia merkityksiä. Historian harrastajana minua kiehtoo erityisesti se, miten 1970-luvun lopun estetiikka – tuo tietty betonin ja sametin liitto – kertoi halusta rakentaa utopia, joka olisi ollut saavutettavissa kaikille. Se oli aikaa, jolloin uskottiin, että suunnittelulla voitaisiin korjata ihmismielen virheet. Tämän paikan kanssa liittyy kuitenkin yksi asia, jota ei löydä virallisista oppaista. On olemassa tarina, lähes myytti, tietystä salaisesta kohtaamisesta, joka tapahtui juuri täällä loppusyksystä vuonna 1979. Sanotaan, että täällä tehtiin sopimus tai käytiin keskustelu, joka muutti tämän kaupungin suunnan, mutta siitä ei ole jäänyt jäljelle yhtäkään paperia. Jotkut sanovat, että kyseessä oli vain kaupunkilegenda, mutta jos kävelette tuon käytävän päähän ja pysähtytte hetkeksi kuuntelemaan, saattatte tuntea senoutuvansa johonkin, mitä ei voida selittää. Se on kuin historian kaiku, joka kieltäytyy vaikenemasta. Se on se näkymätön kerros, joka tekee tästä kohteesta enemmän kuin vain kasan kiveä ja rautaa. Se on muistojen kerrostuma, joka hengittää edelleen. Nyt, kun olemme kulkeneet tämän matkan läpi, haluan teidät miettimään yhtä asiaa. Mitä me jätämme jälkeemme? Vuosi 1979 tuntuu nyt kaukaiselta, mutta se loi pohjan sille maailmalle, jossa me elämme tänään. Kun jatkamme matkaamme, älkää katsoko vain pinnallisesti. Etsikää niitä pieniä yksityiskohtia, naarmuja puussa tai kulumia kiviportaan askelmassa. Ne ovat viestejä menneisyydestä. Kiitos, että kuljitte tämän historian polun kanssani. Nyt on aika siirtyä eteenpäin, mutta ottakaa tämä tunnelma mukaan. Katsotaanpa, mitä seuraava kulma meille paljastaa.