Luku 1
(Opas pysähtyy polun varrelle, ottaa syvään henkeä ja viittoo ryhmää katsomaan ympärilleen. Äänensävy on rauhallinen, mutta kutsuva.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se tietty hiljaisuus, joka ei ole täydellistä vaitonaista, vaan täynnä elämää. Täällä Madeluodon luonnonsuojelualueella aika tuntuu hidastuvan. Kun astumme syvemmälle näiden kosteiden niittyjen ja metsien syliin, me jätämme taaksemme nykyajan kiireen ja asfaltin. Täällä tuoksuu multa, mätänevä lehti ja raikas vesi – se on tuoksu, jota esi-isämme tunnistivat tuhansia vuosia sitten. On jotain lähes harrastuneen mystistä siinä, miten sumu lepää matalalla maan pinnalla ja miten sammal peittää kaiken pehmeään, vihreään vaippaan. Olemme nyt paikassa, jossa luonto ei ole vain tausta, vaan se on päähenkilö, joka kertoo omaa, hidasta tarinaansa.
Mutta jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, huomaamme, ettei tämä erämaa ole syntynyt tyhjästä. Vaikka nyt täällä vallitsee rauha, nämä maat ovat olleet osa ihmisen ja luonnon välistä ikuista neuvottelua. Ennen kuin suojelualueiden käsite oli edes keksitty, tällaiset kosteikot ja metsät olivat elintärkeitä. Täällä on kuljettu polkuja, joita ei enää näy, ja täällä on kerätty tarpeellisia kasveja ja metsästetty eläimiä. Historiallisesti tällaiset alueet olivat usein rajan vetoja: ne erottivat viljellyn maan ja villin erämaan. Ihmiset kunnioittivat näitä paikkoja, koska ne olivat arvaamattomia. Ne antoivat elämän, mutta ne saattoivat myös viedä kulkijan syvään suojaan. Täällä on koettu vuodenaikojen ankaruus ja se hiljainen taistelu, jota luonto käy säilyttääkseen asemansa ihmisen laajentuvaa maailmaa vastaan. Jokainen kivi ja vanha puu on nähnyt sukupolvien vaihtuvan, kun taas metsän sydän on pysynyt lähes muuttumattomana.
Tähän liittyen on olemassa sellaisia tarinoita, joita ei löydy virallisista historiakirjoista. Paikalliset ovat aina puhuneet tästä alueesta tietynlaisen kunnioituksen ja jopa pelon sävyttämän mystiikan kautta. Sanotaan, että syvissä koivikoissa ja kosteiden notkojen pohjalla asuu jotain, mikä ei kuulu meidän maailmaamme. Ehkä se on vain tuulen suhinaa tai veden loiskeita, mutta vanhat kertomukset vihjaavat, että Madeluodon alueella on portteja menneisyyteen. On puhuttu näyistä ja äänistä, jotka kutsuvat kulkijaa pois polulta. Se on se klassinen suomalainen myytti: luonto on elävä olento, jolla on oma tahto. Kun kuljemme täällä, me emme ole vain vierailijoita, vaan me olemme vieraita tämän muinaisen hengen kodissa. Siksi täällä on tärkeää liikkua hiljaa ja kuunnella tarkasti, sillä joskus luonto vastaa, jos vain osaamme kysyä.
Nyt, kun olemme pysähtyneet hetkeksi, haluan teidät kokeilemaan yhtä asiaa. Sulkekaa silmänne hetkeksi. Kuunnelkaa tuota kaukaista linnunlaulua ja veden liplatusta. Kuvitelkaa itsenne sataan vuoteen taaksepäin, aikaan jolloin maailma oli suurempi ja tuntemattomampia paikkoja oli enemmän. Kun avaatte silmänne, katsokaa metsää uudestaan. Se ei ole vain puita ja vettä, vaan se on elävä arkisto. Toivon, että viette tämän rauhan ja kunnioituksen mukananne, kun jatkamme matkaamme. Pidetään huolta tästä paikasta, jotta seuraavakin sukupolvi voi tulla tänne ja tuntea saman mysteerin, jonka me tunsimme tänään. Olkaa hyvä, jatketaan matkaa hitaasti ja tarkkaavaisesti.
