Finnfoto Galleria

(Opas pysähtyy Finnfoton gallerian eteen, kääntyy ryhmän puoleen ja hymyilee itsevarmasti. Hän elehtii kädellään kohti tiloja.) Katsokaa ympärillenne. Täällä, kaupungin sykkeessä, on paikka, jossa aika ei kulje lineaarisesti, vaan se on pysäytetty tuhansiksi yksittäisiksi hetkiksi. Kun astumme sisään Finnfoto Galleriaan, me emme astu vain näyttelytilaan, vaan me astumme tavallaan visuaaliseen aikakoneeseen. Huomaatteko, miten valo leikkii kuvien pinnoilla? Täällä vallitsee tietty harras, lähes kirjastomainen rauha, vaikka ulkona maailma kiirehtii. Se on se hetki, kun kohdataan menneisyys kasvotusten. Valokuva on nimittäin omituinen asia; se on todiste siitä, että joku on nähnyt juuri tämän saman näkymän, tuntenut saman tuulen kasvoillaan ja hengittänyt samaa ilmaa kuin me, mutta kenties sata vuotta sitten. Mutta mennäänpä syvemmälle siihen, mitä tämä koko kokoelma oikeastaan edustaa. Finnfoto ei ole vain kokoelma hienoja kuvia, vaan se on suomalaisen identiteetin visuaalinen arkisto. Kun katsotte näitä teoksia, näette Suomen muodonmuutoksen. Näette karut pellot, varhaiset teollisuushallit ja ihmiset, joiden kädet olivat karkeat ja katseet vakavat. Se on se historiallinen kerrostuneisuus, joka tekee tästä paikasta arvokkaan. Valokuvaus oli aikoinaan elitististä, mutta vähitellen se laskeutui kansan tasolle, ja Finnfoton kaltaiset kokoelmat tallensivat sen, mikä olisi muuten unohtunut. Ne tallensivat arkipäivän sankaruuden. Meidän on ymmärrettävä, että jokainen mustavalkoinen varjo ja jokainen rakeinen yksityiskohta kertoo tarinan selviytymisestä, rakentamisesta ja siitä, miten meistä tuli se kansa, joka me olemme tänään. Se on historian kirjoittamista valolla. Tässä kohtaa haluan kertoa teille pienen salaisuuden, sellaista, mitä ei välttämättä lue esitteistä. Valokuvien maailmassa on aina ollut tietty mystiikka, uskomus siitä, että kuvaan vangitaan osa kohteen sielusta. Jos katsotte tarkasti joitain vanhimpia muotokuvia, saattatte huomata, että mallien katse tuntuu seuraavan teitä huoneessa. Legendojen mukaan varhaiset valokuvaajat olivat kuin alkemisteja, jotka yhdistivät hopeaa, valoa ja kemikaaleja luodakseen jotain lähes maagista. On sanottu, että tietyt kuvat täällä kantavat mukanaan hiljaisia viestejä menneisyydestä, ja jos pysähtyy tarpeeksi pitkäksi aikaa, voi melkein kuulla kaupungin vanhat äänet, hevoskärryjen kolinan ja puvunliepeiden suhinan. Se on se näkymätön säie, joka yhdistää meidät noihin tuntemattomiin ihmisiin. Nyt, kun olemme virittäytyneet tähän tunnelmaan, kutsun teidät kulkemaan syvemmälle galleriaan. Älkää vain katso kuvia, vaan yrittäkää löytää niistä itsenne, esi-isänne tai ehkäpä jonkun, joka muistuttaa teitä. Anna kuvien puhua ja anna itsenne eksyä hetkeksi historian hämäryyteen. Kun kuljette, pohtikaa sitä, miltä teidän oma hetkenne näyttäisi valokuvana sadan vuoden kuluttua. Mitä tarinaa se kertoisi tuleville sukupolville? Olkaa hyvä, astukaa sisään ja löytäkää oma hetkenne tästä valtavasta muistien merestä.