Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy Eilanpuiston reunalle, ottaa rennon asennon ja pyyhkii kuvitteellista pölyä takistaan. Hän katsoo ympärilleen ja hymyilee ryhmälle.)*
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se omituinen, rauhoittava hiljaisuus, joka laskeutuu päälle heti, kun astutaan tänne Eilanpuistoon. Me ollaan keskellä kaupunkia, mutta silti tuntuu kuin ois pienen oven läpi astuttu johonkin aivan muuhun maailmaan. Nuo vanhat puut, tuo pehmeä sammal ja tapa, jolla valo siivilöityy lehvästön läpi, ne eivät ole sattumaa. Täällä luonto ei ole vain koriste, vaan se on kuin elävä arkisto. Kun hengität tätä raikasta ilmaa, sä et haista vain metsää, vaan sä haistat kerroksittain historiaa, joka on imeytynyt tähän maaperään vuosikymmenten, ehkä vuosisatojen ajan. Tervetuloa paikkaan, jossa kaupungin kiire pysähtyy ja menneisyys alkaa kuiskailla.
Mutta mennäänpä syvemmälle siihen, mitä tämä paikka on oikeasti ollut. Jos metään katsottaisiin tätä maastoa sata vuotta sitten, me ei nähtäis tätä huoliteltua puistoa, vaan me nähtäisiin kovaa työtä, hikeä ja kenties hieman karua elämää. Tällaiset alueet olivat usein kaupungin reuna-alueita, joissa luonto ja ihminen neuvottelivat tilasta. Täällä on kulkenut ihmisiä, jotka eivät koskaan päässeet historian kirjoihin, mutta joiden jalanjäljet ovat muovanneet tätä maastoa. Mietikää niitä polkuja, joita pitkin on kuljettu aamuisin töihin tai kuljetettu tavaroita kaupungin keskustaan. Tämä puisto on säilyttänyt palasen siitä alkuperäisestä luonnosta, joka ympäröi meitä ennen kuin asfaltti ja betoni ottivat vallan. Se on kuin pieni aikakapseli, joka muistuttaa meitä siitä, miltä täällä on oikeasti tuntunut asua, kun metsä on ollut osa jokapäiväistä arkea, ei vain viikonloppuretki.
Ja tässä kohtaa meidän on puhuttava siitä, mitä ei sanota ääneen. Jokaisella tällaisella vanhalla puistolla on salaisuutensa. Paikalliset legendat kertovat, että Eilanpuiston syvimmät kolot ja vanhimmat puut ovat nähneet asioita, joita ei voida selittää pelkällä logiikalla. Sanotaan, että tietyissä olosuhteissa, kun usva nousee maasta ja kaupungin äänet vaimenevat, täällä voi kohdata kaikuja menneisyydestä. Ehkä se on vain tuulen humina, mutta monet vannovat, että täällä on tietty energia, eräänlainen rauha, joka ei kuulu tähän vuosisataan. Onko täällä kulkenut salaisia tapaamisia tai onko maaperään kätketty jotain, mikä odottaa löytäjäänsä? Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta erityisen. Se ei ole vain puisto, se on elävä organismi, jolla on oma muistinsa ja omat tarinansa, joita se kertoo vain niille, jotka osaavat oikeasti kuunnella.
Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme ja kuljemme syvemmälle puiston syliin, pyydän teitä yhtä asiaa. Älkää vain kävelykö, vaan tuntekaa. Koskettakaa puun kuorta, katsokaa sammalen vihreyttä ja miettikää, kuka on seissyt täsmälleen samassa kohdassa sata vuotta sitten ja mitä hän on ajatellut. Eilanpuisto ei vaadi meiltä suuria eleitä, se vaatii vain läsnäoloa. Olkaa varovaisia, ettette herätä niitä henkiä, jotka täällä lepäävät, mutta sallikaa itsenne uppoutua tähän hetkeen. Mennäänpä nyt, katsotaan mitä kulman takaa löytyy, ja katsotaan, paljastaako puisto meille jotain uutta tänään.