Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy, ottaa rennon asennon ja pyyhkii kämmenellään näkymää kohti Pyynikintornin suuntaa. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, välillä pysähtyen antamaan luonnon äänien täyttää tauot.)
Katsokaa ympärillänne. Täällä Mutkamäen rinteillä, missä mäntyjen tuoksu sekoittuu järvituuleen, on jotain sellaista, mitä ei löydä kaupungin asfalttiviidoilta. Tunnitteko tuon tietyn hiljaisuuden? Se ei ole täydellistä hiljaisuutta, vaan sellaista elävää huminaa, jossa lehvästön suhina ja kaukaiset kaupungin äänet kohtaavat. Pyynikki ei ole vain kukkula tai näköalapaikka, vaan se on kuin Tampereen vihreä sydän, joka lyö omaa tahtiaan. Kun me seisomme tässä Mutkamäen kohdalla, me emme ole vain luonnossa, vaan me olemme kerrosten päällä. Tässä maaperässä uinuu vuosituhansia jatkunut tarina, joka alkoi kauan ennen kuin ensimmäistäkään tiiltä laskettiin Tammerkosken varrelle.
Jos mennään historiassa taaksepäin, niin täytyy muistaa, että tämä koko alue on jääkauden perintöä. Nämä jyrkät rinteet ja mutkittelevat polut eivät syntyneet sattumalta, vaan jäämassojen valtava voima muovasi tämän maiseman. Mutkamäki on osa sitä luonnonmukaista muuria, joka on suojellut ja erottanut. Kun Tampere alkoi kasvaa teollisuuskaupungiksi 1800-luvulla, Pyynikistä tuli kaupunkilaisten hengähdyspaikka. Kuvitelkaa ne ajan herrasmiehet ja rouvat, jotka vaelsivat näitä samoja polkuja pitkin, pukiessaan raskaita kankaita ja kantaessaan päivänvarjoja, vain päästäkseen pakoon tehtaiden nokea ja koneiden melua. He tulivat tänne etsimään rauhaa, aivan kuten mekin nyt. Pyynikki oli heille kuin kaupungin oma puutarha, paikka, jossa luonto muistutti ihmistä siitä, mikä on kestävää ja pysyvää, vaikka ympärillä maailma muuttui nopeasti höyryvoiman ja raudan myötä.
Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös omat salaisuutensa, ne tarinat, joita ei kirjoiteta oppikirjoihin. Sanotaan, että Mutkamäen ja Pyynikin metsissä on aina viipyillyt tietty mystiikka. Paikalliset legendat kertovat, että näiden puiden katveessa on kulkenut salaisia polkuja, joita vain harvat tunnesivat. On puhuttu luonnonhenkien läsnäolosta ja siitä, miten tietyt puut tuntuvat vartioivan kulkijaa. Ehkä se on vain metsän luoma optinen harha tai tuulen kuiskaus, mutta kun kulkee täällä hämärän aikaan, voi melkein tuntea, kuinka menneiden aikojen askeleet kaikuvat samalla polulla. Se on sellaista näkymätöntä historiaa, joka ei näy monumentteina, vaan tuntuu ihollah ja selkäpiissä. Se on muistutus siitä, että ihminen on täällä vain vierailijana, kun taas metsä ja kallio ovat olleet täällä aina.
Nyt kun me ollaan tässä hetkessä, haluan teidät miettimään yhtä asiaa. Kun katsotte tuonne alas kaupunkiin ja sitten takaisin näihin vanhoihin puihin, huomaatteko sen kontrastin? Meillä on mahdollisuus astua vain muutaman sadan metrin päähän ja siirtyä vuosisadan takaisin. Mutkamäki opettaa meille kärsivällisyyttä. Se muistuttaa, että vaikka maailma ympärillämme kiirehtii, on olemassa paikkoja, joissa aika pysähtyy. Jättäkääpä nyt hetkeksi puhelimet taskuun ja kuunnelkaa. Kuulkaa, mitä metsä kertoo teille juuri nyt. Me jatkamme matkaamme kohti huippua, mutta ottakaa tämä rauhan tunne mukaan. Olkaa tervetulleita kokemaan Pyynikin sielu.