Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy polun varteen, kääntyy ryhmän puoleen ja elehtii kädellään ympäröivää metsää. Äänensävy on rauhallinen, mutta kutsuva.)
Tervetuloa, hyvät ystävät. Pysähdyttäkääpä hetkeksi ja vain kuunnelkaa. Huomaatteko, miten äänet täällä muuttuvat? Kaupungin kohina vaimenee ja tilalle tulee tämä syvä, lähes harras hiljaisuus. Me olemme nyt Hiidenpuistossa, paikassa, jossa luonto ei ole vain taustaa, vaan se on itse päähenkilö. Katsokaa noita sammalpeitteisiä kiviä ja tuota ikiaikaista metsän hämäryyttä. Täällä ilma tuntuu tiheämmältä, eikö vain? On kuin astuisimme oveen, joka vie meidät pois nykyajasta. Tällainen paikka ei ole vain puisto, se on elävä aikakapseli, joka kantaa mukanaan muistoja ajalta, jolloin ihminen ei vielä hallinnut metsää, vaan kunnioitti sen arvaamattomuutta ja voimaa.
Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, meidän on ymmärrettävä, että tällaiset alueet ovat olleet elintärkeitä selviytymisen kannalta. Ennen kaupungistumista ja teollistumista nämä metsäsaarekkeet olivat paikkoja, joista haettiin sekä ravintoa että suojaa. Mutta Hiidenpuistolla on ollut erityinen rooli. Se on toiminut rajapintana – siirtymäalueena asutuksen ja villin erämaan välillä. Täällä on kulkenut polkuja, joita pitkin metsästäjät ja keräilijät ovat liikkuneet vuosisatojen ajan. Kun mietitään alueen maaperää ja kasvillisuutta, ne kertovat tarinaa jääkauden jälkeisestä kehityksestä, jolloin luonto on hitaasti ottanut haltuunsa kallioiset rinteet. Historiallisesti tällaiset paikat ovat olleet usein yhteisöllisiä alueita, joissa on kunnioitettu luonnon kiertoa, mutta samalla niitä on pelätty. Ne ovat olleet paikkoja, joissa luonto on saanut olla oma itsensä, vapaana ihmisen kättä nostavasta ohjauksesta.
Ja tästä pääsemme siihen, mikä tekee tästä paikasta todella kiehtovan: nimeen ja myytteihin. Hiidenpuisto. Sana Hiisi ei tarkoita vain kiveä tai kumpua, vaan se viittaa muinaiseen, pelottavaankin voimaan. Hiidet olivat suomalaisessa mytologiassa metsän ja maan henkiä, usein arvaamattomia ja jopa vihamielisiä, jos heitä ei kunnioitettu. Sanotaan, että täällä, näiden suurten puiden katveessa, hiisien kuiskaus on vieläkin kuultavissa, jos vain osaamme olla hiljaa. Tarinat kertovat, kuinka Hiisi saattoi eksyttää kulkijan tai piilottaa arvokkaat aarteensa syvälle sammaleen alle. Tämä ei ole vain saduista kertomista, vaan se heijastaa sitä syvää kunnioitusta ja pelkoa, jota esi-isämme kokivat luonnon edessä. Myytit olivat tapa selittää maailmaa, jossa ihminen oli pieni ja metsä valtava. Se oli tapa muistuttaa, ettei ihminen ole luonnon herra, vaan sen vieras.
Nyt, kun olemme puhuneet historiasta ja henkiolennoista, haluaisinkin teitä kokeilemaan jotain. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja tuntekaa tuuli kasvoillanne. Kuvitelkaa itsenne sataan vuoteen taaksepäin, kun täällä ei kulkenut polkuja, vaan vain villien eläinten reittejä. Kun avaatte silmänne, katsokaa ympärillenne uudella tavalla. Ette ole vain kävelyllä puistossa, vaan olette osa tätä jatkumoa. Hiidenpuisto kutsuu meitä pysähtymään ja muistamaan juuremme. Jatketaan matkaa, mutta tehkää se hiljaa – emme halua herättää hiisiä, mutta ehkä, jos olemme tarpeeksi onnekkaita, he päästävät meidät näkemään jotain sellaista, mitä tavallinen kaupunkilainen ei koskaan huomaa. Olkaa hyvä, kulkekaamme eteenpäin.