Suutarilan kirjasto

Tervetuloa, hyvät kuulijat. Ottakaa hetki aikaa ja hengittäkää syvään. Seisomme nyt tässä, Suutarilan kirjaston edessä, paikassa, joka ensisilmäyksellä näyttää vain modernilta palvelupisteeltä keskellä kaupunkimaisemaa. Mutta jos suljette silmänne ja annatte mielikuvituksen kuljettaa teidät taaksepäin, voitte melkein haistaa vanhan maaseudun tuoksun, vastleikatun heinän ja kostean mullan. Täällä, missä nyt asfaltti ja betoniseinät hallitsevat, sykki ennen kaupungistumista täysin erilainen elämä. Kirjasto ei ole vain rakennus, vaan se on ikkuna siihen, miten meistä tuli osa tätä suurta helsinkiläistä koneistoa. Se on hiljainen todistaja sille, miten tieto ja yhteisöllisyys ovat siirtyneet nuotiopiireistä ja kyläkouluista näihin valoisiin, avoimiin tiloihin. Katsotaanpa nyt hieman syvemmälle historian kerroksiin. Suutarila ei aina ollut osa kaupunkia, vaan se oli osa Itä-Helsingin maaseutuvaltaista vyöhykettä, jossa maanviljelys ja pienimuotoinen teollisuus määrittivät rytmin. Kun Helsinki alkoi laajentua ja kaupungistumisen aalto pyyhki yli maan sotien jälkeen, Suutarila muuttui nopeasti. Tähän kohtaan syntyi tarve keskuksille, jotka eivät olisi olleet vain kauppoja, vaan sivistyksen majakoita. Kirjaston synty liittyy tiiviisti tähän kasvukierteeseen. Se on osa sitä suurta suunnitelmaa, jossa haluttiin tuoda kulttuuri ja oppiminen aivan ihmisten kotiovelle. Kun mietitään näitä hyllyjen välisiä käytäviä, ne eivät ole vain puuta ja metallia, vaan ne edustavat demokratisoitumista. Täällä jokainen, riippumatta taustastaan tai varallisuudestaan, sai pääsyn maailmankirjallisuuteen ja tietoon. Se oli tapa sitoa uusi kaupungistunut väestö yhteen yhteisen sivistysihanteen alle. Mutta jokaisessa paikassa on myös omat salaisuutensa, ja Suutarilassa ne kätkeytyvät usein näkymättömiin. Paikalliset tietävät, että kaupunki on rakennettu vanhojen polkujen ja pienten purojen päälle, jotka ovat nyt jääneet katveeseen. Sanotaan, että kirjaston perustuksien alla tai sen välittömässä läheisyydessä kulkee muistoja niistä ajoista, kun täällä vaelsivat metsänraunioiden asukkaat. On olemassa tarinoita siitä, kuinka kirjaston hiljaisimmissa nurkissa on joskus tuntunut läsnäolo, joka ei kuulu tähän aikaan. Ehkä se on vain mielikuvitusta, tai ehkä se on kunnianosoitus kaikille niille sukupolville, jotka ovat hakeutuneet tänne etsimään vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Kirjasto on tavallaan kaupungin kollektiivinen muisti, paikka, jossa menneisyys ja nykyhetki kohtaavat jokaisen avatun kirjan kannen välissä. Nyt, kun olemme kulkeneet historian läpi, haastaisin teidät tekemään jotain. Älkää vain kävelkö sisään, vaan pysähtykää ovenkarmilla. Kuunnelkaa hetki sitä erityistä hiljaisuutta, joka vallitsee vain kirjastoissa. Se on hiljaisuutta, joka on täynnä tuhansia ääniä ja tarinoita. Kannustan teitä etsimään hyllyiltä jonkin sellaisen kirjan, joka kertoo Helsingin vanhoista ajoista tai kenties jostain kaukaisesta maasta, jonne ette ole koskaan matkustaneet. Muistakaa, että jokainen teistä on osa tätä jatkuvaa tarinaa, ja tänään te kirjoitatte uutta sivua Suutarilan historiaan. Kiitos, että kuljette kanssani tämän pienen matkan, ja nyt, astukaa sisään sivistykseen.