Nuottakuninkaanpuisto

Tervetuloa, hyvät ystävät. Ottakaa hetki aikaa ja vain hengittäkää. Tunnetteko tämän ilman? Täällä Nuottakuninkaanpuistossa kaupungin kiire ja asfalttiviidakon melu tuntuvat väistyvän, ja luonto ottaa vallan. Katsokaa ympärillenne: nämä vanhat puut, lehvästön läpi siivilöityvä valo ja veden liplatus rannassa. On jotain hyvin rauhoittavaa siinä, miten puisto kietoutuu ympärillemme kuin peitto. Täällä aika tuntuu hidastuvan. Kun seisomme tässä, emme ole vain puistossa, vaan olemme ikään kuin portaalissa, joka vie meidät takaisin aikaan, jolloin ihminen eli tiiviimmässä symbioosissa veden ja metsän kanssa. Tunnustakaa se hiljaisuus, joka ei ole tyhjyyttä, vaan täynnä tarinoita, jotka odottavat vain sitä, että joku pysähtyy kuuntelemaan. Mutta mennäänpä syvemmälle, historian hämärään. Jos suljemme silmämme, voimme kuvitella tämän alueen satoja vuosia sitten. Tämä ei ollut puisto, vaan elintärkeä elinkeinoalue. Vesistö oli tuon ajan valtaväylä, ja rannat olivat täynnä toimintaa. Kalastus ei ollut vain harrastus, vaan selviytymistä. Täällä on heitetty verkkoja ja nuottoja sukupolvi toisensa jälkeen. Nimitys Nuottakuningas ei tullut tyhjästä; se viittaa siihen mestaruuteen, jolla vesien salaisuuksia osattiin lukea. Se oli kunnioitusta sille, joka tunsi virtausten suunnan, kalojen vaellusreitit ja säämerkit paremmin kuin kukaan muu. Täällä on koettu kovat talvet ja kuumat kesät, ja jokainen kivi ja juurakko on nähnyt kalastajan raskaan askelen. Alueen historia heijastaa koko yhteisömme kehitystä: siitä, miten raaka luonto muuttui hyötymaaksi ja lopulta tällaiseksi levähdyspaikaksi, jossa voimme nyt kunnioittaa esi-isiemme työtä. Sitten on tietysti se, mitä ei kirjoitettu historiankirjoihin, mutta mitä on kuiskaillut puistopoluilla. Sanotaan, että Nuottakuninkaan henki vaeltaa yhä täällä. On tarinoita salaisista paikoista rannassa, joissa verkkoihin on tarttunut jotain muuta kuin kaloja – ehkäpä muistoja tai menneiden aikojen lupauksia. Paikallinen myytti kertoo, että jos kävelee puiston läpi täydellisessä hiljaisuudessa juuri hämärän aikaan, voi kuulla kaukaisen soutavan veneen ja matalan puheen, vaikka ketään ei näkyisi. Onko kyse vain tuulesta puunlehdissä vai jostain suuremmasta? Ehkäpä kyse on siitä kaipuusta, jota me nykyihmiset tunnemme luontoa kohtaan. Nuottakuningas ei ollut vain taitava kalastaja, vaan hän oli linkki ihmisen ja veden välillä, eräänlainen luonnon shamaani, joka tiesi, mitä vesi kuiskaa niille, jotka osaavat kuunnella. Nyt, kun olemme kulkeneet historian ja myyttien läpi, kehotan teitä tekemään jotain. Älkää vain kävelkökää pois, vaan pysähtykää vielä kerran. Koskettakaa puun kaarnaa, katsokaa veden pintaa ja miettikää, mitä te jättäisitte jälkeenne tähän maisemaan. Tämä puisto on meille lahja, muistutus siitä, mistä olemme tulleet ja miten tärkeää on säästää tällaisia rauhan saarekkeita tuleville sukupolville. Toivon, että vietätte täällä vielä hetken yksin ajatustenne kanssa. Kiitos, että kuljette tämän matkan kanssani. Nauttikaa puiston rauhasta ja antakaa Nuottakuninkaan hengen opastaa teitä loppumatkan kotiin.