Sisäleikkipuisto Sandis

*(Opas seisoo ryhmän edessä, hymyilee ja elehtii käsinanen kohti sisäänkäyntiä. Äänensävy on kutsuva, hieman salaperäinen ja lämmin.)* Katsokaapa ympärillenne. Ennen kuin astumme sisään, pysähdytään hetkeksi. Kuulkaa tuo kaupungin kiire, autojen humina ja arjen rytmi. Mutta heti kun ylitämme tämän kynnyksen, me jätämme sen kaiken taaksemme. Tervetuloa Sandikseen. Täällä aika tuntuu pysähtyvän, tai ehkä se kääntyy takaisin. Huomaatteko, miten ilmassa on jotain sellaista, mitä ei voi selittää vain muovilla ja vaahtokumilla? Se on uteliaisuuden tuoksu. Me emme ole tulossa vain leikkipuistoon, vaan me astumme tilaan, jossa mielikuvitus on ainoa laki. Täällä värit ovat kirkkaampia ja nauru kovempaa, ja vaikka olemme sisätiloissa, tunnemme luonnon läsnäolon jokaisessa kulmassa. Jos mietimme tätä paikkaa historian näkökulmasta, meidän on katsottava syvemmälle kuin vain rakennuksen seiniin. Tällaiset tilat ovat moderneja vastauksia ikiaikaiseen tarpeeseen. Muistakaa, että satoja vuosia sitten lapset leikkivät metsissä, purojen varsilla ja kukkuloilla – luonto oli heidän suurin hiekkalaatikkonsa ja kiipeilytelineensä. Kun kaupungistuminen alkoi ja betoniviidakko nousi ympärillemme, meiltämme katosi se villi vapaus. Sandis on tavallaan historiallinen yritys tuoda se kadonnut luonto takaisin ihmisen luomaan tilaan. Se on kuin urbaani keidas. Se heijastaa sitä kehityskaarta, jossa olemme ensin eristäytyneet luonnosta ja nyt pyrimme epätoivoisesti rakentamaan sen simulakrumit, kopiot, jotta uusi sukupolvi ei unohtaisi, miltä tuntuu kiivetä korkealle tai eksyä värikkääseen viidakkoon. Mutta tässä on yksi asia, jota ei löydä virallisista esitteistä. Paikallisten keskuudessa liikkuu hiljainen tarina siitä, että Sandiksen perustukset on rakennettu paikkaan, jossa on aina vallinnut erityinen energia. Sanotaan, että täällä on ollut vanha, unohdettu polku, jota pitkin kulkivat tarunomaiset olennot kaupungin läpi. Jotkut vannovat, että kun puisto on tyhjä ja valot himmenevät, voi kuulla kaukaisen metsän huminan, vaikka ulkona sataisi räntää. Se on kuin näkymätön silta menneen ja nykyisen välillä. Ehkäpä se on vain mielikuvitusta, mutta eikö se olekin tämän paikan hienointa? Se, että betoniseinien keskellä voi tuntea olevansa osa jotain suurempaa, jotain myyttistä, joka ei kysy lupaa fysiikan laeilta. Joten, nyt on aika lopettaa puhuminen ja antaa kokemuksen puhua. Kun astutte sisään, älkää vain kävelkö, vaan tutkikaa. Etsikää ne kulmat, joissa tuntuu siltä, että seinät vetäytyvät taaksepäin ja tila laajenee loputtomaksi metsäksi. Annakaa itsenne unohtaa aikataulut ja säännöt. Olkaa rohkeita, kiipeäkää korkeimmalle ja katsokaa maailmaa ylhäältä päin, aivan kuten lapsena katsottiin puun latvasta. Sandis odottaa meitä, ja kuka tietää, ehkä löydätte matkan varrelta jotain sellaista, mitä ei voi selittää historiallisilla faktoilla. Mennäänpä, seikkailu alkaa nyt!