Jukolan leikkipaikka

*(Opas pysähtyy, ottaa rennosti asennon ja katsoo ympärilleen, antaen ryhmän imureidellä metsän tuoksun ja lintujen laulun. Hän puhuu rauhallisesti, hieman matalalla äänellä, joka herättää uteliaisuuden.)* Katsokaa ympärillenne. Tuntuu siltä, vai ei tunnu, että täällä Jukolan leikkipaikalla ilma on vähän erilaista. Se on sellaista pehmeää, suojaavaa, melkein kuin metsä kietoisisi meidät syliinsä ja eristäisi meidät kaikesta siitä kaupungin kiireestä ja melusta, joka jäi taaksemme. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on osa tarinaa. Kun seisotte tässä sammaleella ja kuulette tuulen huminan nuorissa koivuissa, voitte melkein aistia, miten aika hidastuu. Tämä ei ole vain paikka, jossa lapset leikkivät, vaan tämä on tila, jossa mielikuvitus saa tilaa hengittää. Täällä raja todellisuuden ja satujen välillä on aina ollut hieman hämärä, ja juuri se tekee tästä paikasta niin erityisen. Jos katsotaan tätä aluetta historian silmin, niin meidän on mentävä takaisin aikaan, jolloin tämäkin maisema näytti erilaiselta. Jukolan nimi kantaa mukanaan kaikuja vanhoista maaseutuyhteisöistä ja ajasta, jolloin ihminen eli synergiassa luonnon kanssa. Ennen kuin asfaltti ja betoniseinät ympäröivät meidät, tällaiset metsäsaarekkeet olivat kylän sydämiä. Ne olivat paikkoja, joissa sukupolvet vaihtuivat, mutta puut pysyivät. Täällä on kulkenut tuhansia jalkoja; täällä on kerätty marjoja, etsitty polttopuita ja ennen kaikkea, täällä on opittu elämää. Historia ei täällä näy suurina monumentteina tai patsaina, vaan se on kirjoitettu maastoon, puiden kasvutapoihin ja niihin polkuihin, jotka ovat kuluneet maahan vuosikymmenten saatossa. Se on sellaista hiljaista historiaa, jota ei löydy oppikirjoista, vaan joka tuntuu jalkapohjissa ja iholla. Mutta tiedättekö, jokaisella tällaisella paikalla on myös oma salaisuutensa. Paikalliset legendat kuiskailevat, että Jukolan leikkipaikka ei ole pelkästään ihmisten tila. Sanotaan, että syvällä näiden juurakoiden ja kivien välissä asuu metsän henkiä, jotka valvovat, että leikki pysyy puhtaana ja nauru rehellisenä. On kerrottu tarinoita lapsista, jotka ovat nähneet vilaukselta jotain sellaista, mitä aikuiset eivät enää huomaa – kenties hopeisen kiven tai varjon, joka liikkui vastatuuleen. Se on se myytti, joka tekee tästä paikasta maagisen. Se muistuttaa meitä siitä, että maailmassa on vielä asioita, joita ei voi selittää tieteellä tai kartalla. Täällä luonto ja mytologia kietoutuvat yhteen, ja jokainen vanha puunrunko voi olla portti johonkin aivan muuhun maailmaan, jos vain osaa katsoa oikein. Nyt kun me olemme tässä hetkessä, haluan teidän tekevän yhden asian. Sulkekaa silmänne hetkeksi. Kuunnelkaa, miltä metsä kuulostaa, kun ette yritä analysoida sitä. Tunnukaa se viileys, joka nousee maasta. Täällä Jukolassa voitte jättää taaksenne kaikki ne roolit, jotka teillä on arjessa. Olitte sitten johtajia, opiskelijoita tai asiantuntijoita, täällä te olette taas niitä lapsia, jotka uskoivat, että metsän takana on jotain suurta ja tuntematonta. Toivon, että otatte tämän rauhan mukananne, kun jatkamme matkaamme. Pitäkää pala tätä taikaa mielessänne, sillä se on juuri sitä, mitä me kaikki tarvitsemme pysyäksemme ihmisinä tässä kiireen maailmassa. Kiitos, kun kuljitte mukanani.