Kiiski

*(Opas pysähtyy, ottaa syvään henkeä ja viittoo kädellään ympäröivää maisemaa. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, välillä pysähtyen antamaan luonnon äänien täyttää tauot.)* Katsokaa ympärillenne. Täällä Kiiskin syleilyssä aika tuntuu pysähtyneen, eikö vain? Tunnetteko te sen ilmassa? Se on se tietty kosteus, havupuiden tuoksu ja se omituinen, lähes harras hiljaisuus, joka laskeutuu päälle heti, kun astutaan syvemmälle metsään. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on elävä olento. Kun kuuntelette tarkkaan, tuon tuulen suhinaa puiden latvoissa, se ei ole vain ilman liikettä, vaan se on kuin kuiskaus menneisyydestä. Me olemme nyt paikassa, jossa raja arkipäivän ja villin luonnon välillä hämärtyy. Tervetuloa paikkaan, jossa maa muistaa enemmän kuin me ihmissilmät pystyvät näkemään. Jos katsomme tätä maastoa historian silmin, niin Kiiski ei ole vain kaunis luontokohde, vaan se on ollut vuosisatojen ajan osa ihmisen ja luonnon välistä jatkuvaa neuvottelua. Ennen kuin täällä kulki kunnolliset polut, nämä metsät ja suot olivat elinehto. Täältä haettiin polttopuut, täällä pyydystettiin riistaa ja täällä kuljettiin salaa, kun maailma ympärillä oli levoton. Ajatelkaa niitä ihmisiä, jotka kulkivat näitä samoja reittejä satoja vuosia sitten, kantaen raskaita kuormia selässään ja luottaen vain omaan kykyynsä lukea luonnon merkkejä. Tämä maisema on nähnyt metsätalouden nousun ja laskun, se on nähnyt, kuinka ihminen on pyrkinyt kesyttämään villin erämaan, mutta lopulta luonto on aina ottanut oman tilansa takaisin. Se tekee tästä paikasta niin erityisen; se on kerroksellinen kuin vanha öljyvärimaalaus, jossa jokainen kallio ja jokainen vanha kanto kantaa mukanaan palasen tarinaa. Mutta tiedättekö, jokaisella tällaisella paikalla on myös sellaisia puolia, joita ei kirjoiteta historiankirjoihin. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että Kiiskin syvimmät kolkat eivät ole täysin tyhjiä. Sanotaan, että täällä on paikkoja, joissa maailmojen väliset kalvot ovat ohuita. On kerrottu tarinoita vaeltajista, jotka ovat tunteneet itsensä seuratuiksi, vaikka ympärillä ei näkynyt sieluakaan, tai kuulleet kaukaisia kelloja ja ääniä, joita ei pitäisi olla täällä. Ehkä kyse on vain tuulen leikistä tai mielikuvituksesta, mutta kun seisoo täällä hämärän aikaan, on helppo uskoa, että metsällä on oma tahtonsa ja omat salaisuutensa. Onko täällä asunut jotain muuta, jotain ikiaikaista, mikä vain tarkkailee meitä varjoista? Se on se mystiikka, joka tekee Kiiskistä enemmän kuin vain metsäalueen. Nyt, kun olemme pysähtyneet hetkeksi, haluankin haastaa teidät. Kun jatkamme matkaamme, älkää vain katsoko maisemaa, vaan yrittäkää tuntea se. Etsikää se yksi kohta, jossa tunnettete olevanne osa tätä suurta kiertoa. Katsokaa, miten sammal peittää vanhat kivet ja miten uusi kasvu nousee vanhan raunioista. Kiiski opettaa meille nöyryyttä; se muistuttaa, että me olemme täällä vain vierailulla, kun taas tämä luonto on ollut täällä aina ja jää tänne vielä kauan meidän jälkeemme. Jatketaanpa matkaa, mutta kulkemanne hiljaa. Annetaan metsän kertoa loput tarinastaan.