Luku 1
(Opas pysähtyy puiston reunalle, ottaa rennosti asennon ja viittoo ryhmää tulemaan lähemmäs. Hän puhuu rauhallisella, syvällä ja kutsuvalla äänellä.)
Katsokaa ympärillenne. Hengittäkääpä kunnolla tämä ilma – se on sellaista kosteaa, metsäistä happea, jota ei löydä kaupungin kivi- ja asfalttiviidakoista. Tervetuloa Karimaanpuistoon. Monelle tämä on vain kaunis paikka kävelyille tai koiran ulkoiluttamiseen, mutta kun täällä seisoo hetken hiljaa, alkaa huomata, että tämä paikka ei ole vain luontoa. Se on kerrostuma. Se on kuin avoin kirja, jonka sivut ovat sammalta ja ikivanhoja puita. Täällä kaupungin kiire lakkaa olemasta ja aika alkaa kulkea eri tahtia. Tunnetteko sen? Sen hiljaisuuden, joka ei ole täysin tyhjää, vaan täynnä kuiskauksia menneisyydestä. Me emme ole täällä vain katsomassa puita, vaan me olemme astumassa sisään historian elävään muistiin.
Jos katsomme tätä maastoa tarkemmin, ymmärrämme, että Karimaanpuisto on osa sitä alkuperäistä luontoa, joka kerran peitti koko tämän alueen ennen kuin ihminen alkoi piirtää teitä ja rakentaa taloja. Historiallisesti tällaiset alueet ovat olleet elintärkeitä. Ne ovat toimineet sekä suojana että ravinnonlähteinä. Ennen kaupungistumista täällä on kulkenut polkuja, joita pitkin on liikkunut metsästäjiä, keräilijöitä ja kenties myös niitä, jotka halusivat vain kadota hetkeksi näkyvistä. Karimaa itsessään kantaa nimeään, joka viittaa johonkin pysyvään, juurevaan. Täällä on nähty vuodenaikojen kierto satojen vuosien ajan, ja jokainen tuo kookas mänty tai kallionlohkare on todistaja sille, miten maailma ympärillä on muuttunut. Se on kiehtovaa ajatella, että samassa kohdassa, missä me nyt seisomme, joku on ehkä levännyt sata vuotta sitten ja katsonut täsmälleen samaa valon leikkiä lehvistössä.
Mutta tiedättekö, mikä tässä puistossa on kaikkein kiehtovinta? Se on se, mitä ei näe päällepäin. Paikallisten keskuudessa on aina liikkunut tarinoita siitä, että Karimaanpuisto ei ole vain maata ja puuta, vaan se on säilyttänyt jonkinlaisen muistin. Sanotaan, että tiettyinä öinä, kun sumu nousee maasta ja peittää polut, voi kuulla ääniä, jotka eivät kuulu nykypäivään. Jotkut puhuvat vanhoista rajoista ja maaoikeuksista, toiset taas hengetöistä, jotka vartioivat metsän rauhaa. Onko se myyttiä? Ehkä. Mutta historian harrastajana tiedän, että myytit syntyvät usein totuuden ympärille. Ehkä täällä on tapahtunut jotain, mitä ei kirjattu historiankirjoihin, mutta mikä jäi elämään ihmisten mielikuvitukseen ja paikalliseen perimmeen. Se on puiston salaisuus, joka tekee siitä sähköisen.
Nyt minä haastan teidät. Kun jatkamme matkaamme eteenpäin, älkää vain kävelkö. Pysähtykää, koskettakaa kaarnaan, kuunnelkaa tuulta ja yrittäkää löytää oma yhteytenne tähän paikkaan. Kysykää itseltänne, mitä tämä metsä kertoisi teille, jos se osaisi puhua. Karimaanpuisto ei paljasta kaikkia korttejaan kerralla, vaan se vaatii kärsivällisyyttä ja avoimen mielen. Mennäänpä nyt syvemmälle, katsotaan mihin polut meidät vievät ja katsotaan, löydämmekö meidänkin aikamme salaisuuksia tämän vihreän katoksen alta. Seuraattepas minua.
