Mikkolanpuisto

(Opas pysähtyy Mikkolanpuiston reunalle, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää lämpimästi. Hän viittoo kädellään ympäröivää vehreyttä.) Katsokaapa ympärillenne. Tuntuuko siltä, että kaupungin melu vaimenee heti, kun astumme tänne? Se on juuri se taika, jota Mikkolanpuistossa tulee etsiä. Me emme ole vain tavallisella viheralueella, vaan eräänlaisessa kaupunkikeitaassa, jossa luonto ja ihmisen jäljet kietoutuvat toisiinsa. Hengittäkääpä syvään – tunnetteko tuon kostean mullan ja vanhojen puiden tuoksun? Täällä aika tuntuu hidastuvan. Monet meistä kävelevät näiden polkujen ohi päivittäin huomaamatta, että jokainen puu ja jokainen kivi kantaa mukanaan tarinoita ajalta, jolloin tämä alue näytti aivan erilaiselta. Tervetuloa mukaan matkalle, jossa meidän on tarkoitus nähdä pintaa syvemmälle. Jos kelaamme aikaa taaksepäin, me päädymme maailmaan, jossa kaupungin rajat olivat kaukana ja tämä alue oli osa laajempaa maaseutumaista maisemaa. Mikkolan nimi ei ole sattumaa; se kantaa muistoa suvuista ja ihmisistä, jotka raivasivat tätä maata ja elivät syklissä vuodenaikojen mukaan. Ennen kuin täällä oli puisto, täällä oli työtä. Kuvitelkaa itsenne tänne sata vuotta sitten: täällä on kuulunut hevosten kavioiden kopina ja ihmisten puhetta pellon laidalla. Kun kaupungistuminen alkoi vyöryä eteenpäin, monet tällaiset pienet taskut jäivät sivuun tai ne muutettiin tietoisesti virkistysalueiksi, jotta kaupunkilaisilla olisi paikka, jossa kohdata luonto. Tämä puisto on tavallaan elävä arkisto siitä, miten me olemme suhtautuneet ympäristöön; aluksi se oli hyötymaata, sitten se tuli koristeeksi ja nyt se on meille kaikkien yhteinen hengähdyspaikka. Mutta jokaisessa tällaisessa paikassa on myös jotain, mitä ei löydy historiankirjoista. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskittu, että Mikkolanpuiston syvimmät kolkat kätkevät sisäänsä jotain enemmän. Sanotaan, että vanhojen puiden juuristoissa asuu alueen entisten asukkaiden kaikuja, ja jos pysähtyy täydelliseen hiljaisuuteen, voi kuulla kaukaisia ääniä, joita ei pitäisi olla täällä. On puhuttu salaisista poluista, jotka johtavat paikkoihin, joita ei näy kartalla, ja siitä, että puisto suojelee jotain, mitä kaupungin betoniviidakkokin on jättänyt rauhaan. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko luonnolla tapa muistaa asukkaansa? Ehkäpä juuri tuo hienoinen mystiikka tekee tästä paikasta niin vetovoimaisen; se muistuttaa meitä siitä, ettei kaikki maailmassa ole selitettävissä faktatiedolla. Nyt kun me olemme kävelleet tämän historian ja mysteerin läpi, haastan teidät tekemään yhden asian. Kun jatkatte matkaanne puiston halki, älkää vain kävelkö, vaan pysähtykää hetkeksi jonkin suuren puun juurelle. Koskettakaa kaarnaan ja miettikää, mitä kaikki ne ihmiset, jotka ovat täällä ennen meitä kulkeneet, ovat ajatelleet elämästään juuri tässä samassa pisteessä. Mikkolanpuisto ei ole vain kokoelma puita, vaan se on silta menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historiallisen polun kanssani. Nauttikaa nyt rauhasta ja katsokaa puistoa uudella silmällä.