Simonkallionpuisto

*(Opas pysähtyy Simonkallionpuiston reunalle, ottaa rennosti asennon ja katsoo ensin ympärilleen ja sitten ryhmään. Äänensävy on kutsuva, hieman salaperäinen, mutta vakaa.)* Katsokaapa tätä paikkaa. Me ollaan nyt Simonkallionpuistossa, ja jos suljette silmänne hetkeksi, voitte melkein unohtaa, että ollaan keskellä kaupungin sykettä. Täällä ilma tuntuu erilaiselta, eikö vain? Se on raikkaampaa, ja tuon kallion seinämät tuntuvat vaimentavan ympäröivän maailman melun. Me emme ole vain tavallisessa puistossa, vaan me seisomme ikään kuin kaupungin keuhkoissa, jossa luonto on saanut pitää pintansa betonin ja asfaltin keskellä. Täällä on jotain sellaista pysähtynyttä, melkein harrasta tunnelmaa. Se on se omituinen kontrasti, kun katsoo ylös ja näkee modernit rakennukset, mutta jalkojen alla on miljoonia vuosia vanhaa graniittia. Tervetuloa paikkaan, jossa luonto ja kaupunkihistoria kietoutuvat toisiinsa. Mutta mennäänpä syvemmälle. Simonkallio ei ole syntynyt tyhjiössä, vaan se on osa sitä suurempaa Helsingin maastoa, joka on muovannut kaupunkikuvaamme. Kun mietitään tätä aluetta historiallisesti, me ollaan alueella, jossa luonnonmuodot ovat määrittäneet, mihin on voitu rakentaa ja missä on pitänyt antaa tilaa. Ennen kuin täällä oli hoidettu puisto, tämä oli karua, jylhää kalliota ja metsää, jota kaupungin laajentuessa on hyödynnetty. Historian saatossa tällaiset kallioiset kohdat ovat toimineet usein rajoina tai maamerkkeinä. Kuvitelkaa nyt 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku, kun kaupunki alkoi vyöryä tänne päin. Työmiehet ja rakentajat ovat taistelleet tätä kalliota vastaan, räjäyttäneet ja muovanneet maastoa, jotta tiet ja talot saisivat paikkansa. Silti tämä nimenomainen kohta on jäänyt säästämättä, kuin muistutuksena siitä, että luonto on täällä alkuperäinen isäntä. Se on ollut paikka, jossa kaupunkilaiset ovat voineet paeta arjen harmautta ja hengittää syvään jo kauan ennen kuin nykyaikaiset virkistysalueet olivat itsestäänselvyys. Ja tässä tulee se mielenkiintoinen osa, jota ei löydä kaikista opaskirjoista. Jokaisella kalliolla on omat salaisuutensa, ja Simonkallion kohdalla on aina liikkunut tarinoita siitä, mitä näiden kiviseinämien sisällä oikeasti on. Jotkut sanovat, että täällä on vanhoja, unohdettuja onkaloita tai kellarikerroksia, jotka ovat jääneet kaupungin rakentamisen jalkoihin. On kuiskattu, että sodan aikana tai jopa sitä ennen tällaisia suojaisia kallioita on käytetty salaisiin tarkoituksiin, varastoina tai jopa piilopaikkoina. Vaikka viralliset kartat näyttävät vain kiveä ja puita, paikallisten muistissa elää myytti siitä, että kallio on ikään kuin arkisto, joka kätkee sisäänsä kaupungin unohdetut kerrokset. Ehkä ne ovat vain tarinoita, mutta kun katsoo noita jyrkkiä seinämiä, on helppo uskoa, että kivi muistaa asioita, joita me ihmiset olemme jo kauan sitten unohtaneet. Joten, kun te jatkatte matkaanne tästä eteenpäin, pysähtykää vielä kerran ja koskettakaa tuota kalliota. Tunnukaa sen kylmyys ja kovuus. Se on linkki menneeseen, silta aikakausien välillä. Toivon, että vietätte täällä hetken hiljaisuudessa ja annatte mielikuvituksen kulkea niiden salaisuuksien perässä, joita Simonkallio yhä vaalii. Kiitos, että kuljitte kanssani tämän pienen historiallisen kierroksen läpi. Nyt olen utelias kuulla, mitä te itse näette tässä puistossa, kun katsotte sitä uudella silmällä.