Simonmetsikkö

*(Opas pysähtyy, ottaa hitaan askeleen pehmeälle sammalikolle ja pyyhkii kevyesti kämmenellään läheisen männyn runkoa. Hän katsoo ryhmää lempeästi ja laskee ääntään hieman, jotta metsän oma hiljaisuus pääsee puhumaan.)* Katsokaas ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se erityinen hiljaisuus, jota löytyy vain paikoista, joissa aika on pysähtynyt. Me olemme nyt Simonmetsikössä, ja vaikka ensisilmäyksellä tämä näyttää vain kauniilta, vehreältä metsältä, me astumme tässä oikeastaan elävään arkistoon. Kuulkaa, miten tuuli humisee nuorten koivujen lehdissä ja miten vanhat männyt vartioivat meitä. Täällä ilma on erilaista, ikään kuin se kantaisi mukanaan muistoja sadoista vuosista. Haluan, että suljette hetkeksi silmänne ja annatte metsän tuoksun – sen kostean mullan ja havun – viedä teidät pois tästä hetkestä. Tervetuloa paikkaan, jossa luonto ja historia kietoutuvat toisiinsa niin tiukasti, ettei niitä voi enää erottaa. Jos katsomme tätä maastoa historian silmin, ymmärrämme, ettei tämä metsikkö ole syntynyt sattumalta. Tämä on ollut elinkeinon, selviytymisen ja raskaan työn näyttämö. Vuosisatoja sitten täällä kulkivat polut, joita pitkin kuljetettiin tervaa, puuta ja tarvikkeita. Metsä ei ollut tuolloin vain virkistysalue, vaan se oli kyläläisten ruokapöytä ja lämmitysjärjestelmä. Kuvitelkaa näihin puihin ne miehet ja naiset, jotka kulkivat täällä kirveet olalla, kylmässä syyssumussa, tietäen tasan tarkkaan, mikä puu sopii rakentamiseen ja mikä polttopuiksi. Tämä maa on nähnyt sukupolvien vaihtuvan; se on nähnyt nälkävuodet ja juhlat, metsästysretket ja salaiset kohtaamiset. Jokainen kanto ja jokainen kivi on ollut jonkun maamerkki tai lepopaikka. Täällä on käyty keskusteluja, jotka ovat määrittäneet alueen kohtalon, ja täällä on tehty päätöksiä, jotka vaikuttavat meihin vielä tänä päivänä. Mutta metsän syvimmät kerrokset kätkevät myös jotain, mitä historiankirjoista ei löydy. Paikalliset ovat aina kuiskaileet, että Simonmetsikössä on kohtia, joissa raja näkyvän maailman ja muiden voimien välillä on ohut. Sanotaan, että tietyissä kuun vaiheissa, kun sumu nousee maasta kuin valkoinen huntu, voi kuulla kaukaisia ääniä, jotka eivät kuulu tähän aikaan. On tarinoita vanhoista poluista, jotka katoavat sumuun, ja ihmisistä, jotka ovat eksyneet täällä vain huomatakseen, että aika on kulunut eri tahtiin. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko metsällä oma muisti, joka heijastaa meille menneisyyden varjoja? Ehkäpä Simonmetsikkö onkin eräänlainen vartija, joka suojelee niitä salaisuuksia, joita ei ole tarkoitettu kirjoitettavaksi paperille, vaan vain tunnettavaksi sydämellä. Nyt kun me olemme kulkeneet tämän polun, haastaisinkin teidät tekemään jotain. Pysähtykää hetkeksi yksinne, vain muutaman askeleen päässä toisistanne. Etsikää itsellenne yksi puu tai kivi, joka puhuttelee teitä, ja kysykää itseltänne: mitä tämä paikka kertoisi minulle, jos se osaisi puhua? Kun lähdemme täältä, muistakaa, että me emme ole vain vierailijoita, vaan osa tätä jatkumoa. Simonmetsikkö jää tänne, mutta osa sen rauhasta ja historiasta kulkee nyt teidän mukananne. Kiitos, kun annoitte minun jakaa tämän hetken kanssanne. Mennäänpä nyt hitaasti takaisin, jotta emme herätä metsän nukkuvia muistoja liian äkillisesti.