Loikkopuisto

(Opas pysähtyy, ottaa rennon asennon ja viittaa kädellään ympäröivää luontoa. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla.) Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se tietty hiljaisuus, joka ei ole täydellistä tyhjyyttä, vaan sellaista, joka kantaa mukanaan muistoja. Tervetuloa Loikkopuistoon. Kun me seisomme tässä, kaupungin sykkeessä mutta silti luonnon syleilyssä, on helppo unohtaa, että tämä maa on nähnyt enemmän kuin mikään meistä voi kuvitella. Täällä tuuli humisee puissa eri tavalla; se ikään kuin kuiskailee asioita, jotka on kirjoitettu maan alle, syvälle juuristoon. Hengittäkää syvään. Haistatteko mäntyjen tuoksun ja kostean mullan? Se on se sama tuoksu, joka on täyttänyt tämän paikan vuosikymmenien, kenties vuosisatojen ajan. Me emme ole täällä vain kävelyllä puistossa, vaan me olemme astumassa sisään elävään arkistoon. Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, huomaamme, ettei mikään tässä ole sattumaa. Ennen kuin täältä tuli puisto, tämä alue oli osa suurempaa kokonaisuutta, jossa luonto ja ihmisen tarpeet kohtasivat karulla tavalla. Täällä on kuljettu polkuja, joita ei enää näy kartoilla, ja täällä on tehty päätöksiä, jotka ovat muovanneet ympärillämme olevaa kaupunkia. Kun kaupunki alkoi laajentua, tällaiset saarekkeet jäivät jäljelle muistuttamaan meitä siitä, miltä maailma näytti ennen betonia ja asfalttia. Kuvitelkaa itsenne sataan vuoteen taaksepäin: täällä on kulkenut työmiehiä, metsästäjiä ja ehkäpä salaisia kohtaajia, jotka hyödyntivät maaston muotoja suojautuakseen katseilta. Tämä maa on imenyt itseensä hikeä, kyyneliä ja naurua. Jokainen kivi, jonka yli astutte, on ollut todistajana ajan kulumiselle, ja jokainen vanha puu on kuin historian hiljainen kirjanpitäjä, joka on nähnyt sukupolvien vaihtuvan. Mutta jokaisella paikalla on myös puolensa, jota ei kirjoiteta historiankirjoihin. Loikkopuistoon liittyy tietty mystiikka, sellaista paikallista perinnettä, jota ei voi todistaa, mutta jota ei voi myöskään ohittaa. Sanotaan, että tiettyinä öinä, kun kuu on juuri oikeassa asennossa, täällä voi kuulla kaikuja menneisyydestä tai nähdä varjoja, jotka eivät kuulu keneellekään. On puhuttu salaisista poluista, jotka johtavat paikkoihin, joita ei pitäisi löytää, ja kätkettyjen viestien vaihtamisesta näiden puiden suojissa. Ehkä kyse on vain mielikuvituksesta tai kaupunkilegendoista, mutta eikö juuri se tee paikasta kiehtovan? Se, ettei kaikki ole selitettyä. Tässä puistossa on jotain sellaista, mikä vetoaa alkukantaiseen uteliaisuuteen. Se on kuin halkeama ajassa, jossa todellisuus ja myytti kietoutuvat yhteen, ja jossa luonto toimii porttina johonkin tuntemattomaan. Nyt, kun me jatkamme matkaamme, pyydän teitä tekemään yhden asian. Älkää vain kävelkö, vaan kuuntelekaa. Kokeilkaa löytää oma rauhanne tästä maisemasta ja miettikää, mitä te jättäisitte jälkeenne tälle maalle, jos teidän täytyisi kirjoittaa oma tarinanne tänne. Loikkopuisto ei ole vain kohde kartalla, vaan se on tila, jossa voimme pysähtyä ja kysyä itseltämme, kuka me olemme suhteessa historiaan. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen matkan kanssani. Olkaa varovaisia, katsokaa ympärillenne ja kenties löydätte oman salaisuutenne näiden puiden alta. Hyvää matkaa eteenpäin.