Turun Työläisten Asunto Osakeyhtiö Itärinne

(Opas pysähtyy Itärinteen punatiilisten talojen eteen, vetää syvään henkeä ja viittoo ryhmää lähemmäs. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla.) Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko teistä, että täällä on jotain sellaista, mitä ei muualla Turussa kohtaa? Se on tämä tietty rytmi, nämä punaiset tiilet ja nuo jyrkät katot. Me emme ole vain tavallisen asuinkorttelin keskellä, vaan me seisomme sosiaalisen utopian raunioilla – tai ehkä pikemminkin sen voittoisalla perinnöllä. Kun suljette silmänne, voitte melkein kuulla kaukaisen puheensorinan, lasten huudot pihamailla ja karkean villan rapsahduksen. Täällä, Itärinteen rinteillä, ei rakennettu vain asuntoja, vaan tavoiteltiin ihmisarvoa. Tämä ei ollut vain rakennusprojekti, vaan se oli julistus siitä, että työläiselläkin on oikeus valoon, puhtaaseen ilmaan ja kauniiseen ympäristöön. Täällä kaupungin syke hidastuu ja historia alkaa kuiskailla. Mennään nyt vähän syvemmälle siihen, miten tämä kaikki alkoi. Alkukvartaali 1900-luvulta oli Turussa myrskyisää aikaa. Työläiset asuivat usein ahtaasti, kolkkosti ja epähygieenisesti kaupungin slummeissa. Sitten syntyi Turun Työläisten Asunto Osakeyhtiö. Ideana oli vallankumouksellinen: rakennetaan yhteisöllinen asuntola, jossa yhdistyvät terveellinen asuminen ja yhteisöllinen tuki. Itärinne nousi esiin vastausna kaiken sen kurjuuden vastustajaksi. Arkkitehtuurissa haettiin funktionalismia ennen kuin sanaa edes käytettiin laajasti; jokaisessa yksityiskohdassa oli ajatus siitä, miten tila palvelee ihmistä. Nämä talot eivät olleet pröystäilyä varten, vaan ne olivat kestävyyden symboleita. Tiili ei ollut vain materiaali, se oli lupaus siitä, että tämä yhteisö on tullut jäädäkseen. Täällä asui kirjastareita, tehtaiden työmiehiä ja kotiäitejä, jotka kaikki jakoivat saman unelman paremmasta huomisesta. Se oli eräänlaista kaupunkisuunnittelun sivistyneistöä, joka tuotiin tavallisen kansan ulottuville. Mutta tiedättehän te, että jokaisella tällaisella tiiviillä yhteisöllä on omat salaisuutensa. Itärinteen varjoissa on aina liikuttu tarinoita siitä, mitä näiden paksujen seinien sisällä on todella keskusteltu. Sanotaan, että täällä, yhteisöllisten tilojen ja pihojen suojissa, on suunniteltu salaisia lakkoja ja pidetty kokouksia, joista kaupungin herroille ei haluttu kertoa. On olemassa myytti siitä, että jotkin näistä taloista toimivat eräänlaisina turvasatamina niille, jotka olivat poliittisen vainon kohteena. Kun katsotte noita pieniä ikkunoita, voitte kuvitella, kuinka niiden takana on valvottu öitä öljylampun valossa, kirjoitettu pamfletteja ja haaveiltu maailmasta, jossa kaikki olisivat tasa-arvoisia. Se oli sellaista hiljaista kapinaa, joka ei tarvinnut huutoa, vaan rakentui luottamukselle ja naapuriauttamiselle. Se on se näkymätön lanka, joka sitoo nämä talot yhteen vielä tänäkin päivänä. Nyt, kun me lähdemme jatkamaan matkaamme, haluaisin teidän pysähtyvän hetkeksi miettimään yhtä asiaa. Me puhumme usein historiasta suurina taisteluina ja kuninkaiden päätöksinä, mutta Itärinne muistuttaa meitä siitä, että todellinen historia kirjoitetaan arjessa. Se kirjoitetaan yhteisillä pyykkipöydillä, jaetulla pihalla ja siinä, miten me huolehdimme toisistamme. Seuraavaksi suuntaamme kohti kaupungin keskustaa, mutta ottakaa tämä Itärinteen rauha ja yhteisöllisyyden tuntu mukaan. Katsokaa ympärillenne ja kysykää itseltänne, mitä me rakennamme tänään sellaista, joka kestäisi sata vuotta ja kertoisi tuleville sukupolville, että me välitimme toisistamme. Kiitos, että kuljitte kanssani tämän pienen historian palasen läpi. Mennäänpä eteenpäin.