Kotipellonpuisto - itä

Tervetuloa, hyvät ystävät. Ottakaa hetki aikaa, sulkekaa silmänne ja vain kuunnelkaa. Kuulutteko tuon tuulenvireen, joka humisee näiden puiden lehvistössä? Täällä Kotipellonpuiston itäosassa on jotain sellaista, mitä kaupungin kiireisimmiltä kaduilta ei löydy. Se on eräänlainen pysähtyneisyyden saareke. Kun seisomme tässä, ympärillämme on pehmeä sammal, kosteaa maata ja luonnon oma, hienoinen tuoksu, joka vie meidät välittömästi pois nykyhetkestä. Täällä luonto ei ole vain koristetta, vaan se on kuin elävä arkisto. Tunnelma on levollinen, melkein harras, ja jos oikein tarkasti katsoo, voi melkein nähdä, kuinka kaupungin betoniviidakko vetäytyy taakseen ja antaa tilaa jollekin paljon vanhemmalle ja viisaammalle. Mutta jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, huomaamme, ettei tämä alue ole koskaan ollut täysin koskematonta. Nimikin, Kotipellonpuisto, kantaa mukanaan muistoa ajasta, jolloin täällä on raivattu peltoja ja taisteltu elannon eteen. Ennen kuin täällä kasvoi nämä korkeat puut, täällä on kuulunut sirpin kilinä ja hevosten kavioiden kopina. Alue on ollut osa sitä suurta murrosta, jossa maaseutu ja kaupunki alkoivat kietoutua yhteen. Täällä on eletty karua elämää, jossa jokainen neliömetri maata on ollut arvokas. Kun kuljemme nyt näitä polkuja, me astumme itse asiassa vanhojen raivauksien ja unohdettujen pihapiirien päälle. Luonto on ottanut tämän maan takaisin syliinsä, peittänyt alleen kivimuurit ja perustukset, mutta historian kerrokset ovat yhä täällä, vain pinnan alla, odottamassa että joku pysähtyisi kysymään, mitä täällä on tapahtunut. Tämän puiston itäosassa liikkuu kuitenkin myös sellaisia tarinoita, joita ei löydy virallisista kaupungin arkistoista. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että tietyissä kohdissa puistoa, siellä missä varjot ovat syvimmillään ja puut kasvavat omituisen kieroiksi, raja näkyvän ja näkymättömän maailman on ohuempi. Sanotaan, että täällä on kulkenut vanhoja kulkureittejä, joita ei ole koskaan merkitty karttoihin, ja että jotkut täällä asuneet eivät koskaan täysin lähteneet pois. Se on sellainen kaupunkimyytti, joka antaa tälle metsikölle ripauksen mystiikkaa. Kun ilta hämärtyy ja sumu nousee maasta, on helppo kuvitella näkevänsä vilaukselta jonkun, joka ei kuulu tähän aikaan. Onko se vain mielikuvitusta vai kenties kaiku menneisyydestä, joka kieltäytyy vaikenemasta? Nyt, kun olemme kulkeneet tämän pienen matkan historian ja mysteerien läpi, haluan haastaa teidät tekemään jotain. Älkää vain kävelkökää tästä pois, vaan pysähtykää vielä kerran. Etsikää ympärillänne jokin yksityiskohta, jokin kivi tai puun juuri, joka näyttää siltä, että se kätkee sisäänsä salaisuuden. Mietikää, mitä tämä maa kertoisi meille, jos se vain osaisi puhua. Kotipellonpuisto ei ole vain paikka kävelylle, vaan se on peili, josta voimme katsoa omaa juurtumistamme tähän kaupunkiin. Kiitos, kun kuljitte tämän polun kanssani. Toivon, että vietitte tästä kokemuksesta mukillenne ripauksen rauhaa ja uteliaisuutta maailmaa kohtaan.