Luku 1
*(Opas pysähtyy luonnonkivien ja kaupungin sykkeen väliin, viittoo kädellään kohti Hattu ja Myssyä ja laskee äänensä hieman, ikään kuin kertoakseen yhteistä salaisuutta.)*
Katsokaas tätä. Pysähdytään hetkeksi. Kun katsotte näitä kahta muotoa, Hattu ja Myssyä, saatte ehkä ensi silmäyksellä vaikutelman vain erikoisista kukkuloista tai maastomuodostelmista. Mutta jos suljette silmänne hetkeksi ja annatte kaupungin melun vaimeta, voitte melkein tuntea sen vanhan, kostean maan tuoksun ja kuulla kaukaiset kaikuja ajalta, jolloin tämä paikka ei ollut vain nähtävyys, vaan osa elävää, hengittävää maisemaa. Täällä on jotain sellaista, mitä ei löydy oppaista tai kartoista. On se tietty painovoima, joka vetää kulkijaa puoleensa. Se on sekoitus rauhaa ja hienoista jännitystä, kuin seisoisimme kynnyksellä, joka erottaa nykyhetken ja syvän, unohdetun historian.
Tiedättehän, että kaupunkimme on rakennettu kerrosten päälle. Se, mitä me näemme pinnalla, on vain viimeisin sivu pitkästä kirjasta. Hattu ja Myssy eivät ole syntyneet sattumalta, vaan ne kertovat tarinaa maaperän muovautumisesta ja ihmisen yrityksistä kesyttää luontoa. Historiallisesti nämä muodot heijastavat sitä, miten elämä on täällä pyörinyt veden ja maan rajapinnassa. Ennen kuin asfaltti peitti kaiken, nämä kohdat olivat maamerkkejä. Ne ovat olleet paimenien kiintopisteitä ja kenties jopa rajoja eri kylien tai sukujen välillä. Kun katsomme tarkemmin, huomaamme, että luonto on jättänyt tänne oman allekirjoituksensa. Ne ovat kuin kivettyneitä muistoja ajalta, jolloin ihminen eli täydellisessä symbioosissa ympäristönsä kanssa, kunnioittaen maaston muotoja ja niiden antamia vihjeitä. Ne eivät ole vain kiviä tai kukkuloita, vaan ne ovat hiljaisia todistajia sadoista vuosista, jotka ovat vierineet niiden yli.
Mutta tässäpä se jännittävin osa tulee. Paikallisissa tarinoissa, niissä, joita ei kirjoiteta virallisiin arkistoihin, Hattu ja Myssyyn liittyy aina jotain salaperäistä. Sanotaan, että näiden muotojen alla lepää jotain, mitä ei ole tarkoitettu löydettäväksi. Jotkut puhuvat muinaisista kätköistä, toiset taas henkiolennoista, jotka vartioivat paikkaa. On olemassa myytti, jonka mukaan nämä kaksi muotoa muodostavat eräänlaisen portin tai lukon. Jos katsotte niitä oikeasta kulmasta hämärän aikaan, ne näyttävät lähes ihmishahmoilta, jotka ovat jähmettyneet keskelle keskustelua tuhansia vuosia sitten. Onko kyse vain mielikuvituksesta, vai onko maaperässä jotain magneettista, jotain, mikä saa meidät tuntemaan olomme pieniksi? Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta erityisen. Se ei ole vain maantiedettä, se on kansanperinnettä, joka elää ja hengittää vielä tänäkin päivänä.
Nyt, kun olemme katsoneet näitä muotoja ja kuunnelleet niiden hiljaista kieltä, haastan teidät tekemään yhden asian. Älkää vain ottako valokuvaa ja jatkako matkaa. Pysähtykää vielä kerran, laskekaa katseenne maahan ja miettikää, kuinka monta sukupolvea on kulkenut tästä samasta kohdasta ennen teitä. Mitä he ajattelivat? Mitä he toivoivat? Hattu ja Myssy jäävät tänne vartioimaan kaupunkia, mutta te otatte palasen tätä tunnelmaa mukananne. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historian matkan kanssani. Nyt jatketaan matkaa, mutta pitäkää mielessänne, että kaupunki on täynnä tällaisia pieniä, ihmeellisiä salaisuuksia, jos vain osaamme katsoa.
