Pitkäourin luonnonsuojelualue

(Opas pysähtyy polun varteen, kääntyy ryhmän puoleen ja ottaa rennon, mutta arvovaltaisen asennon. Hän elehtii ympäröivällä metsällä ja suolla.) Katsokaapa ympärillenne. Kuulkaa, miten hiljaista täällä on. Se ei ole sellaista hiljaisuutta, missä ei tapahdu mitään, vaan sellaista, missä luonto vetää syvään henkeä. Tervetuloa Pitkäourin luonnonsuojelualueelle. Täällä me ei vain kävellä metsässä, vaan me astumme tavallaan aikakoneeseen. Tunnetteko tämän kostean mullan tuoksun ja sammalen pehmeyden jalkojenne alla? Se on tämän maan muisti. Täällä, missä korpimetsät ja avoimet suot kohtaavat, aika tuntuu hidastuvan. Tässä ympäristössä ihminen on aina ollut vain vieras, pieni osa jotain paljon suurempaa ja ikiaikaista. On jotain nöyräksi tekevää siinä, kun seisoo keskellä tällaista koskematonta erämaata, missä tuuli humisee puissa samalla tavalla kuin tuhansia vuosia sitten. Mutta jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, niin tämä ei ole vain ”luontoa”. Tämä alue on osa sitä suurta, pohjoista palapeliä, joka on muovannut meidän esi-isämme. Pitkäourin kaltaiset suomaisemat olivat ennen vain vaikeakulkuisia esteitä, mutta samalla ne olivat elintärkeitä. Metsästäjät ja erämaavaeltajat ovat kulkeneet näitä reittejä vuosisatojen ajan, seuraten riistan vaelluksia ja etsien parhaita paikkoja ankkuroitua. Kun mietitään niitä vanhoja kyliä ja asutuksia, jotka ovat kerran kukoistaneet näiden korpien reunoilla, niin tällaiset alueet ovat olleet heille sekä pelottavia että pyhiä. Ne ovat olleet rajanvetoja sivilisaation ja villin luonnon välillä. Täällä on hyödynnetty metsää, kerätty marjoja ja ehkäpä jossain päin näitä suo-alueita on kerran kulkenut salakulljetuksia tai pakoilijoita, jotka tiesivät, ettei tavallinen ihminen uskaltanut eksyä näin syvälle korpeen. Ja tässä tulee se mielenkiintoinen puoli, jota ei oppaiden kirjoissa aina mainita. Tarinoiden mukaan tällaiset syvät suot ja korpien sydämet eivät ole koskaan olleet täysin tyhjiä. On kerrottu, että Pitkäourin kaltaisissa paikoissa asuu ”maan henkiä”, jotka vartioivat luonnon tasapainoa. Vanhat uskovat, että jos metsässä kulkee kunnioituksella, luonto avaa ovensa, mutta jos tulee ylimielisenä, polut alkavat kiertää ja ihminen eksyy. On sanottu, että tietyissä kohdissa suon pintaa, kun usva nousee aamun sarastuksessa, voi nähdä hahmoja, jotka eivät ole tästä maailmasta. Se on tietysti mytologiaa, mutta eikö se vain tee tästä kokemuksesta rikkaamman? Se muistuttaa meitä siitä, että luonnossa on mysteereitä, joita ei voi selittää biologialla tai geologialla. Se on sellaista tuntematonta, joka saa ihmissydämen lyömään hieman nopeammin. Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme, haluaisin teitä pyytämään yhtä asiaa. Älkää vain katsoko puita ja lintuja, vaan yrittäkää kuunnella sitä, mitä tämä maa haluaa kertoa. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa kaikki ne sukupolvet, jotka ovat tästä samasta kohdasta katsonneet samaan taivaaseen. Me olemme vain hetken vieraita täällä, mutta voimme viedä mukanamme palasen tätä rauhaa ja kunnioitusta. Olkaa varovaisia askeleenne kanssa, kun kuljemme eteenpäin, sillä me kuljemme nyt historian ja luonnon yhteisellä polulla. Mennäänpä, katsotaan mitä seuraavan mutkan takana odottaa.