Luku 1
*(Opas pysähtyy polun varrelle, ottaa syvään henkeä ja kääntyy hitaasti ryhmän puoleen. Hän hymyilee tiedostavasti ja elehtii ympärillä olevaa metsää.)*
Katsokaa ympärillenne. Tuntukaaan nyt kunnolla tuo ilma – se on täällä Haltialanmetsässä erilaista, eikö vain? On sellaista kosteutta, sammalen tuoksua ja sellaista syvää, lähes harrasta hiljaisuutta, jota kaupungin hälinästä vain muutaman kilometrin päässä on vaikea uskoa olevan. Kun astutaan tänne, on kuin astuttaisiin sisään elävään katedraaliin, jossa kattona toimivat vuosisataisia kuusia ja seininä paksu, vihreä sammalmatto. Huomaatte, kuinka äänet vaimenevat ja maailma ulkopuolella alkaa tuntua kaukaiselta. Täällä aika ei kulje sekunneissa tai minuuteissa, vaan puunrenkaissa ja jäkälän hitaassa kasvussa. Me emme ole vain kävelyllä luonnonsuojelualueella, vaan olemme astuneet aikaan, joka on pysähtynyt suojelemaan jotain hyvin haurasta ja arvokasta.
Jos katsomme näitä vanhoja puita, meidän on muistettava, että tämä metsä ei ole syntynyt sattumalta. Se on jäänne siitä valtavasta erämaasta, joka kerran peitti koko tämän seudun ennen kuin ihminen alkoi raivata peltoja ja rakentaa teitä. Historiallisesti katsottuna tällaiset metsäsaarekkeet ovat olleet elintärkeitä. Ne ovat toimineet turvapaikkoina ja rajakivinä. Ennen nykyistä suojelustilaa täällä on kuljettu salaa; metsästäjät, yrttien kerääjät ja ehkäpä nekin, jotka eivät halunneet tulla löydetyiksi. Kun pohditaan alueen historiaa, on nähtävä se osana suurempaa kokonaisuutta – taistelua luonnon ja kaupungistumisen välillä. Tämä alue on selviytynyt kirveestä ja koneluonnon raivauksesta vain siksi, että se on ollut liian jyrkkää, liian märkää tai ehkä vain liian pyhää kosketettavaksi. Se on hiljainen todistaja siitä, miltä maailma näytti ennen meitä.
Mutta tiedättekö, miksi tätä paikkaa kutsutaan juuri Haltialaksi? Paikalliset vanhukset kertoivat ennen vanhaan, ettei tämä metsä ole koskaan ollut täysin tyhjä. Sanottiin, että täällä asuu metsän henget, haltijat, jotka vartioivat alueen puhtautta. Legenda kertoo, että jos kulkee metsän läpi täydellisessä hiljaisuudessa ja kuuntelee tarkasti, voi kuulla kuiskausten, jotka eivät ole tuulen aiheuttamia. Myytin mukaan Haltialanmetsässä on paikkoja, joissa raja tämän maailman ja toisen välillä on ohut kuin syksyn lehti. Siksi täällä on aina vallinnut tietty kunnioitus. Kukaan ei ole uskaltanut viedä täältä kiveä tai katkoa oksaa pyyteettömästi, sillä uskottiin, että metsän haltija vaatii siitä hinnan. Se on ollut eräänlainen näkymätön suojelujärjestelmä kauan ennen kuin viralliset luonnonsuojelulait astuivat voimaan.
Nyt minä haastan teidät. Kun jatkamme matkaamme eteenpäin, yrittäkää hetken aikaa unohtaa puhelimenne ja kellonne. Sulkekaa silmänne vaikka vain kymmeneksi sekunniksi ja kuunnelkaa. Yrittäkää löytää se ääni, joka ei kuulu linnuille tai tuulelle. Ehkä löydätte oman yhteytenne tähän paikkaan, tai ehkä tunnette sen saman kunnioituksen, jota täällä on tunnettu satoja vuosia. Tervetuloa syvemmälle Haltialaan – muistakaa vain astua kevyesti, sillä me olemme täällä vain vieraita, ja tämä metsä on se, joka todella omistaa tämän maan. Mennäänpä, katsotaan mitä seuraava mutka meille paljastaa.
